Minäkään en usko kuolman jölkeiseen elämään mutta syntymaän enteistä elämään uskon.

Sielu on kuolematon. Kehon kokiessa kuoleman, sielu irtaantuu kehosta ja palaa takaisin sinne, mistä alunperin saapuikin, voimme kutsua sitä taivaaksi. Eli kaikki pääsevät (tai joutuvat, miten haluat) taivaaseen eikä helvettiä ole kuin korkeintaan täällä maan päällä. Sielu on se viisas osa meitä, jonka kautta kaikki älykkäät ideat tulevat tietoisuuteemme; "lamppu syttyy päässäsi", intuitiiviset, ennalta-aistittavat tilanteet. Sielumme opastaa meitä läpi elämän toteuttamaan omaa elämänsuunnitelmaamme. Voimme mm. meditaatioharjoituksilla auttaa itseämme pääsemään lähemmäksi sieluamme ja kokea "sielunrakkautta" meissä. Elämä on vielä ihmeellisempää, kun sen oikein oivaltaa!

Et olisi paremmin kyennyt asiaa ilmaista. Täysin samaa mieltä kanssasi!

Alla ska vi den vägen vandra...Kaikkien meidän on se tie kuljettava...

Paljonko maksaa hautaus suunilleen?
Äitini kuoli toissapäivänä ja minä olen ainoa lähi omainen, nyt pitäisi laittaa hautajaiset, sen tiedän että äitillä oli tilillä ehkä muutama tuhat euroa ja puhelinosake mutta ei muuta omaisuutta kuin vanhaa kamaa. Tarkoitus on että nätit hautajaiset, ei halvinta tarvi olla muttei kallistakaan.
Kellä on kokemusta täällä kertokaa suunnilleen mikä rahasumma voi riittää, ajattelin että olisi arkkuhautaus ja äiti oli toivonut eko pellava arkkua, nätit kukat ja sukulaisille n 40kpl kahvitilaisuus. Sitten on lehti-ilmoitus myös ja pappi ja kanttori.. niin paljon asioita en tiedä mistä aloittaa ja jotenkin en ihan heti ekana viitti hintoja kysellä.

Kyllä siihen menee 4000-5000 euroa.

Kannattaa ehdottomasti kysellä hintoja eri hautaustoimistoista. Ikävän moni hauturi yrittää käyttää tilannetta hyväksi ja nälistää surutta jo ennestään surullista asiakasta. Hinnastoja ei hautureilla ole näkösällä, vaan hinta näyttää olevan vähän asiakkaan pärstästä kiinni.

Yleensä suurimmat menetykset ovat niitä, joissa menetetään pysyvästi läheinen ihmissuhde tai muuta itselle olennaista, kuten terveys. Myös läheisen ihmisen kokema suru tai menetys voi koskettaa yhtä syvästi kuin oma henkilökohtainen menetys. Jos järkytys ja suru ovat niin suuria, että mahtuvat tietoisuuteen vain pieninä paloina kerrallaan, käsittelykin kestää pitkään. Hyvin suuri suru ei välttämättä katoa koko elinaikana.

Aina suru ei kuitenkaan ole sidottu ulkoisiin tapahtumiin. On myös surua, erityisesti surumielisyyttä, apeutta, alakuloa ja melankoliaa, jolle ei ole näkyvää syytä tai selitystä. Pitkäaikaisessa masennuksessa on myös mukana eräänlaista pitkittynyttä surua, johon ei välttämättä ole suoraan havaittavia syitä.

Joskus ennalta arvaamattomatkin asiat voivat aiheuttaa surua. Esimerkiksi jonkun elämänvaiheen jääminen taakse voi olla haikeaa, vaikka uusi, alkava vaihe voisikin olla odotettu ja iloinen asia.

Kukin suree tavallaan ja siihen hänellä on myös oikeus. Ei ole kahta samanlaista surijaa. Lapsille ei saisi koskaan sanoa kuolleesta, että hän nukkui pois, sillä lapsi voi alkaa alitajuisesti pelkäämään, että kuolee nukkuessaan.

sammaa mieltä sinun kanssasi.

Hyvä aloitus ja hyvää keskustelua.
Olen ollut hiljattain erään vanhuksen hautajaisissa ja sitä edellinen kerta oli kun haudattiin pieni tyttö.

Vanhuksen poismenon ymmärtää tietenkin paremmin ja sureminen on sellaista eron ikävää.
Pienen lapsen kuolema pysäyttää vähän vieraammankin ja ei voi kuin kuvitella vanhempien ja muiden läheisten tuskaa. Sillojn mitkään sanat ei riitä mutta halaus tai käsi olkapäällä helpottaa surevan oloa.

Meidän arvomme ei viimekädessä tule siitä, että me hyväksymme elämämme kun olemme siinä tarpeeksi hyvin onnistuneet. Ei kukaan onnistu elämässään niin hyvin, ettei kaipaa sovitusta. Jokaisen elämänvene vuotaa.

Väite, jonka mukaan kuolema onkin elämää toisessa muodossa, on sinänsä mahdoton ja ristiriitainen. Nämä käsitteet ovat toisensa pois sulkevia. On mahdotonta kuvitella elämää ja kirjaimellista kuolemaa samanaikaisina ilmiönä yksilön kokemuksessa. Kuolemahan merkitsee elämän lakkaamista. Kuolema on elämän vihollinen. Kuolema merkitsee elämäntoimintojen ja aisti- sekä tunne-elämysten päättymistä. Se merkitsee elävänä yksilönä olemisen loppua.Se voi olla vaikea käsittää, mutta emme mahda sille mitään että Raamattu todella puhuu kuolemasta jolloin henki/sielu poistuu ruumiista ja on toisessa ulottuvuudessa tietoisessa tilassa!
Platonismin vaikutuksesta itse sielu tuli merkitsemään samaa kuin kuolematon ja häviämätön elämä vieläpä synnin ja kärsimyksenkin keskellä - ilman päättymisen mahdollisuuttakaan. Se johti merkilliseen päätelmään, jonka mukaan alituisesti kuolemaa tekevä sielu ei kuitenkaan koskaan kuole. Kuolemasta tulikin näin loppumaton tuska ja vaiva, kun taas elämä tuli merkitsemään samaa kuin pyhyys ja autuus tässä jatkuvassa olemassaolossa.
Tässä on itse asiassa kysymyksessä eräiden Raamatun käsitteiden ja tekstien väärin ymmärtäminen ja selittäminen. Sen sijaan, että hyväksyttäisiin Raamatun selvän opetuksen mukaan kuolema synnin palkaksi ja iankaikkinen eli loputon elämä vain vanhurskaille ja parannuksen tehneille ihmisille Jumalan antamaksi armolahjaksi (Room.6:23), tehdään tämän järjestelmän mukaan iankaikkisesta elämästä molempien, sekä vanhurskaiden että jumalattomien, kohtalo. Toisille tosin autuudessa, toisille loputtomassa vaivassa.
Eipä sitten olekaan ihme, että monet ovat kauhistuneet sellaista Jumalaa, joka järjestää ajallisessa elämässä uskonnollisesti ja moraalisesti epäonnistuneille ihmisille sellaisen hirvittävän kohtalon. Ja jotkut vielä väittävät, että Jumalan arvovalta vaatii tällaista kauheutta. Sehän tekisi Jumalasta pahemman sadistin kuin kaikki ihmiskunnan historian aikana vaikuttaneet ihmispedot yhteensä.

"Ei mikään voi olla kauheampaa kuin oman lapsen kuolema." Tätä olen saanut kuulla vierailtakin ihmisiltä sukupuoleen puuttumatta. Vihastuttaa kuulla tuo sama repliikki ihmisiltä, joilla ei ole kokemusta oman lapsen kuolemasta. Miten ihmiset ovat ajattelemattomia! Minä toden totta tiedän, miltä minusta tuntuu. Sitä ei tarvitse minulle toistaa! Heillä ei ole todellakaan aavistustakaan, miltä tuntuu menettää oma lapsi. Seuraavan kerran aion kysyä, että onko omakohtainen kokemus? Sen sijaan ne ihmiset, jotka ovat menettäneet lapsensa, eivät toista, että on kauheaa menettää oma lapsi.

Eräs ajattelematon naisihminen kysäisi minulta, että kävinkö kappelissa katsomassa lastani ennen hautausta. Kerroin käyneeni. Tähän tämä ajattelematon naisihminen sanoi, että eikö helpottanut? Naisihmistä oli helpottanut, kun hän oli käynyt katsomassa kappelissa yli 80-vuotiasta äitiään ennen hautausta. Vihastuttaa! En ehtinyt sanoa naisihmiselle, että on todellakin eri asia etsiä helpotusta yli 80-vuotiaan kuoleman hyväksymiselle kuin oman lapsen kuolemalle. Lapsellahan pitäisi olla elämä edessään. En todellakaan tule koskaan hyväksymään oman lapseni kuolemaa.

Minusta on väärin asettaa suruja "suuruusjärjestykseen", ajatella, että se oma suru olisi jotenkin "suurempaa" kuin toisen. Kyllä se suru on hyvin henkilökohtaista ja sille joka on juuri menettänyt ainoan äitinsä saattaa suru olla ylitsepääsemätöntä, vaikka äiti olisi ollut miten vanha tahansa. Toiset pystyvät helpommin jatkamaan elämäänsä, toisilla se saattaa viedä hyvinkin kauan.

Usen lapsen äitinä voisin kuvitella, että tietysti ihmiselle oman lapsen menetys on vaikeampaa kuin esim. äidin tai isän, mutta sille, joka ei ole lastaan menettänyt, saattaa se äidin menetys olla pahin ikinä koettava menetys. Eikä sitä surua sovi väheksyä.
Kyllä minäkin olen kokenut, että helpottaa käydä katsomassa kuollutta, olen itsekin käynyt (mikäli ruumis ei ole turmeltunut pahan näköiseksi). Joitakin katsominen saattaa tosin ahdistaakin.

Mielestäni surevallekkin pitäisi antaa tilaa olla yksin ja kohdata hiljaisuus ja menetys.Ystävien ja tukiverkon olisi kuitenki oltava herkällä korvalla ja osattava olla saatavilla kun sille on hetkensä. Kuolema ei ole ruma eikä pelottava,se on uusi alku ja mahdollisuus. Kuoleman edessä olemme jälleen tasa vertaisia ja jokainen tietää että sen jälkeen ei enää tarvii suoriutua ja yrittää jaksaa.Se on monelle helpottava tieto,pahinta on jälkeenjäävien eronikävä mutta heidänki olisi hyvä muistaa että kuolemahan on itseasiassa ilonjuhla! Ystävämme ja läheisemme on tehnyt velvollisuutensa elämässä ja Jumala kutsui hänet lepoon ja turvaan,kun näin ajattelemme kestämme paremmin ikävänki.
Kuoleman hyväksyminen vain nuoren kohdalla on vaikeaa ja tuottaa kapinointia mielessämme Jumalaa kohtaan ja jopa kiellämme Hänen olemassa olonsakin... mutta kaikella on tarkoitus.Sinulla ja minulla vaikka kritisoisit kuinka kirjoitustani,me olemme pieniä juttuja suuressa kokonaisuudessa. Nauttikaa tästä päivästä ja tästä hetkestä,muistakaa joka päivä vähintään kerran sanoa jokin kohteliaisuus tutulle tai tuntemattomalle,nauttikaa kesän tuoksuista ja pilvisestä taivaasta...huomisesta emme voi mennä takuuseen.

Oulunkolli. Kiitos kauniista kirjoituksestasi.
Nuoren kuoltua, lohtua sain ajatuksesta, joka tuli kirkkaana siihen tuskan keskelle. Hänet otettiin talteen ettei pahempaa satu.
Se auttoi minua. Ymmärrän kyllä täysin sen, että tätä ajatusta on monen menetyksen kokeneen, ja kokemattoman vaikea ymmärtää, ja hyväksyä.

Älkää siirtäkö yhteydenottoa läheisiinne, ja ystäviinne. Vaan soittakaa, käykää silloin, kun hän tulee mieleen.
Huomenna voi olla myöhäistä.

Mitä asioita ajattelet, että sinusta sanotaan, kun olemme tässä tilanteessa. Mitä sinun elämänhistoriassasi on mainittavaa. Mikä luonnehtii sinua, missä näkyy juuri sinun persoonallisuutesi ja tapasi elää ja ajatella. Jos kirjoittaisit oman elämänkertasi, mitä pitäisit siinä tärkeänä mainita. Lapsuudesta jokin kokemus, ammatti, työ, sotakokemukset. Vaikka et kirjoittaisikaan elämäntarinaasi paperille toisinaan on hyvä pysähtyä katsomaan elämäänsä taaksepäin. Mikä elämässä on ollut tärkeää? Onko syytä laittaa elämänarvoja uusiksi? Oletko historiasi kanssa sovinnossa. Meillä on taipumus kai ajatella niin, että meidän pitää tehdä elämässä jotakin sellaista, millä oikeutamme oman olemassaolomme. Että olemme hyödyksi emmekä vie vain tilaa muilta. Näinhän ei oikeastaan pitäisi ajatella, mutta niin me taidamme usein asioita järjestykseen laittaa.

Kaksi tuli minulle aloituksesta mieleen. Molemmat kertovat omalla hiljaisella tavalla puolisoiden välisestä rakkaudesta ja läheisyydestä. Nuo kaksi kuulemaani asiaa ovat oikeastaan aika pieniä käden liikkeitä pään läheisyydessä – kun kumpikin lohduttaa toista. Viimeisenä iltanaan X esitti pyynnön puolisolleen, että Y kampaisi hänen hiuksiaan. Mutta kun pysähtyy tämän tapahtuman läheisyyteen, paljastuu jotakin syvää jopa sydäntä riipaisevaa. Kun ihminen on sairas ja voimaton. Kun hän pelkää edessä olevaa tuntematonta. Kuinka hyvältä tuntuukaan silloin rakastamasi ihmisen käden hellä kosketus pään päällä.

Siinä tilanteessa me olemme pienen lapsen kaltaisia – kuvittelen ainakin, että se mitä eniten silloin kaipaa on juuri tämä: joku silittää päätämme niin kuin äiti joskus muinoin lohdutti meitä, kun meillä oli suru, kun me pelkäsimme, kun vastaan tulevat asiat olivat meitä suurempia emmekä voineet niitä mihinkään poistaa emmekä väistää. Äiti lohdutti: älä pelkää. Sinulla ei ole hätää.

Ihminen huutaa vain jos hänellä on hätä. Ihminen huutaa kun on menettänyt hallinnan elämässään, huuto tulee syvältä ja siinä on pelkoa ja hätää.