Ku meijänäijää hauvattiin,niin pappi tuli sannoon,että; Teidän isä kävi harvoin täällä kirkossa! Vastasin; No,eiseois nyykkään tullu,mutta me kannettii se!!

Hyvän heitit. Omalle kun sattuu , niin ei aina naurata. Onhan siinä aina kaksi näkemystä. Välillä naurattaa ja välillä ei.

Tämä on sitä elämän tragediaa: on mulla hautajaiset, sulla häät. Nuoren ihmisen poismeno on aina järkyttävää - elämä edessä. Läheisen poismeno on tapahtuma, jota ei unohda koskaan, mutta sen kanssa on voitava elää.

Sairaalassa eletään usein kriittisiä aikoja. Jos pappi voi silloin jakaa lohdun sanoja, se on vahva kokemus myös sielunhoitajalle itselleen. Sielunhoidon perimmäinen tarkoitus – Jumalan armon, rauhan ja ilon välittäminen – kiteytyy konkreettisella tavalla.

Koville joutuneelle potilaalle on tärkeää läheisten ja sielunhoitajan läsnäolo, jos tämä sitä haluaa. Ihminen kaipaa kokemusta siitä, että hän on tärkeä, hänestä välitetään ja pidetään huolta.

Kun potilas haluaa keskustella uskonnollisista kysymyksistä tai hänellä on tarvetta synnintunnustukseen ja -päästöön, voi siinä tilanteessa kirkastaa luontevasti armon sanomaa. Mutta tämä tapahtuu tietysti potilaan ehdoilla.

Jo pelkkä toisen ihmisen fyysinen läsnäolo sairasvuoteen äärellä, kuunteleminen ja aito myötäelämisen tunne ovat armoa.

Oletko ollut läheisesi vieressä hänen nukkuessa pois maalisesta elämästä?

Olen ja nyt muistolauseita etsikelen ja jotain sanottavaa kirjoittelen muistotilaisuuteen.

Hautaiset vietettiin ja puheet pidettiin.

Vanhemman kuollessa lapsi menettää ihmisen, joka täyttää hänen perustarpeensa ja joka rakastaa ja huolehtii hänestä. Lapsen arjessa tapahtuu
suuria muutoksia, ja hän saattaa murehtia sitä, kuka nyt tekee asiat, joista
kuollut läheinen eläessään huolehti. Lapsen on tärkeä tietää, että hänen
ei tarvitse kantaa huolta esimerkiksi siitä, kuka hänelle nyt tekee ruokaa
ja miten perhe pärjää taloudellisesti. Lapsella saattaa lisäksi olla huoli
toisenkin vanhemman menettämisestä. Häntä helpottaa, jos yhdessä nimetään joku perheen ulkopuolinen aikuinen, joka hänestä huolehtii jos
toisellekin vanhemmalle tapahtuisi jotain.

Jokainenhan meistä on jonkun lapsi!
Mutta jotkut meistä on jo hotanut vanhempiesa asioita. Vuorostaan!

heinäkuussa kuoli isäni.marraskuussa äitini. kummankin saatoin rajalle.

Sekä suru että pelko ovat todellisia tunteita. Suru voidaan parantaa jakamalla menetys toisen ihmisen kanssa tai ilmaisemalla se esimerkiksi itkemällä. Pelko on osoitus turvan ja toisen ihmisen läheisyyden tarpeesta. Kun hyväksymme nämä tarpeet, katoaa osa siitä tuskasta, jonka nämä tunteet tuovat.
Myös syyllisyydentunne kertoo psyykkisestä tarpeesta. Se on yhteydessä sellaisen normin rikkomiseen, jonka mukaan tavallisesti toimii ja jonka mukaan uskoo toimivansa myös tulevaisuudessa. Se tulee siitä, että on toiminut/toimii vastoin omaa vakaumustaan.
Syyllisyydentunne ei häviä, ellei asiaa selvitetä. Selvitys tapahtuu sisällämme ja se tekee yhtä kipeää riippumatta siitä, tietävätkö muut asiasta vai eivät. Joissakin piireissä syyllisyydentunne on pyritty leimaamaan neuroottiseksi käyttäytymiseksi. Niin ei kuitenkaan ole. Syyllisyyden tunteminen on luonnollista tietyissä tilanteissa. Kun poikeamme eettisistä arvoistamme ja moraalisista periaatteistamme, syyllisyyden tunteminen on osoitus siitä, että olemme terveitä.

Ensin äitini menehtyi pikäaikaisen sairauden murtamana ja viimeyönä rakas pappani nukkui pois, nyt on taas tulossa hautajaiset miten eteenpäin? En todellakaan halua jutella ulkopuolisille tai mennä minnekkään sururyhmään, miksi surevaa ihmistä kohdellaan kuin sairasta?

Surutyön etenemisessä tapahtuu myös takaiskuja. Sureva tuntee itsensä uudelleen epätoivoiseksi, vaikka luuli jo päässeensä tietyn kynnyksen yli. Tästä ei ole syytä huolestua, sillä seuraava yritys vie yleensä selviytymistä entistä pidemmälle.

Jokainen suree omalla tavallaan. Surua voi ilmentää puhumalla, piirtämällä, laulamalla tai kirjoittamalla. Toiset pyrkivät selvittämään tosiasiat, ja siten ymmärtämään tapahtunutta. Surusta toipumista ei voi kiirehtiä.

Kuolema on osa elämän lahjaa. Se kuuluu elämään piirtäen vaelluksemme rajat. Kuolema tekee meistä pienen ja avuttoman. Se on mahti, joka ei ole meidän määrättävissämme; se ei jätä meille valinnanvaraa.

Läheisen kuoleman hetkellä suru on läsnä. Suru on luonnollinen tapa reagoida menetykseen. Sen läpi on työskenneltävä ja sitä on ymmärrettävä päästäksemme eteenpäin. Suruun sisältyy toive saada vainaja takaisin. Läheisen menetys konkretisoituu surevan eläessä ensimmäistä kesäänsä, ensimmäistä syntymäpäiväänsä, ensimmäistä jouluaan, ilman läheistä ihmistä. Lopulta on pakko hyväksyä, että kuollut on lopullisesti poissa. On aika antaa kyynelten tulla, itkeä yhteisten muistojen hyvyydelle, itkeä kipeiden kokemusten tuskalle. Mennyt yhteinen elämä ei kuitenkaan koskaan katoa. Rakkaus, ilo ja suru ovat limittäin. Surun kyyneleet saavat vuotaa, sillä niiden takaa kimmeltää elämän toivo.

Noin minäkin ajattelin mieheni kuoleman jälkeen. Menin kuitenkin sururyhmään enkä ole katunut. Erityisen lämpimästi muistan diakoniatyöntekijän kanssa käymiämme keskusteluja. Niistä oli apua.

Varsinkin nuoren ihmisen kuolema tai samaa perhettä kohtaava useampi onnettomuus vetää papin hiljaiseksi. Helppoja selityksiä ja sanoja ei ole olemassa. Joskus voi vain yhtyä suruun ja osoittaa myötätuntonsa halaamalla tai olemalla hiljaa läsnä.

- Sitä surun ja lohduttomuuden määrää on vaikea kuvailla, kun lapsensa menettänyt äiti lyyhistyy totaalisesti ja muut joutuvat taluttamaan ja tukemaan häntä.

Nykyajan ihmisten murhenäytelmä on siinä, että he luulevat olevansa kuolemattomia, vaikka ovatkin vain tomua ja tuhkaa, joka synnin vuoksi on tuomittu häviämään. Jotkut luottavat niin tieteen tuleviin mahdollisuuksiin, että antavat jäädyttää itsensä vuosisadoiksi eteenpäin siinä toivossa, että tiede pystyy eräänä päivänä herättämään heidät uudelleen elämään. Mutta tällaiset ihmiset unohtavat sen, että iankaikkinen elämä ei ole tämän ajallisen pidennystä, vaan kysymyksessä on kokonaan toisenlainen elämä. Tätä elämää ei voi meille antaa tiede eikä tekniikka vaan ainoastaan Hän, joka on tie, totuus ja elämä. Hän sanoo meille, että ellemme synny uudesti, ylhäältä, emme voi nähdä Jumalan valtakuntaa.

Kuolleet ovat tuonelassa
Vanhassa testamentissa esiintyy 65 kertaa sana seool (tuonela), joka tarkoittaa kaikkien kuolleiden lepopaikkaa. Siellä vallitsee pimeys ja hiljaisuus. Siellä ei ole minkäänlaista elämää. Se on ajallisen vaelluksen päätepiste, missä kaikki toimeliaisuus loppuu. Sekä hyvät että pahat menevät sinne erotuksetta.

Selviytyäksemme surusta meidän on ymmärrettävä sitä.

JÄRKYTYS on surun ensimmäinen reaktio. Jos kuolema seuraa pitkällistä sairautta tai se aiheutuu vanhuudesta, ei järkytys ole niin ankara, vaikka se on tuntuva ja todellinen. Kun osaamme ennakoiden odottaa kuolemaa, etenemme surussa jo ennen kuoleman tapahtumaa. Surun tässä vaiheessa muiden ihmisten voi olla vaikea keksiä sanottavaa. Pohjimmiltaan suru on kestettävä yksin, vaikka surun jakaminen, lohdutettavaksi antautuminen voikin lievittää sitä. Ymmärtävä lähimmäinen on surevalle äärimmäisen tärkeä. Enemmän kuin lohduttavia sanoja, sureva tarvitsee hyvän kuuntelijan. Jokainen meistä osaa puhua ja kuunnella tunteiden kieltä, siksi jokainen voi olla surevalle lohdutus. Tärkeätä ei olekaan mitä sanotaan tai tehdään, vaan olla läsnä, jakaa surevan kokemus. Läheisensä menettänyt haluaa puhua vainajasta, ilmaista suruaan, hyväksyä sen, että on oikein tuntea surua. Suru on surevan oma, eikä sitä voi ottaa pois, mutta on tärkeää olla aito, olla olemassa, antaa surevan purkautua, jos hän haluaa.

Toinen vaihe on PUUTUMUKSEN TUNNE. Asiat eivät vaikuta todellisilta, emmekä kykene ajattelemaan selkeästi. Tässä vaiheessa ihminen ei pysty omaksumaan "miksi?" -kysymykseensä vastausta vaikka sen esittäisikin.

Kolmas vaihe: HARHAKUVITELMAT JA SYYLLISYYS. "Minusta tuntuu aivan kuin hän olisi vain käymässä jossakin ja tulisi pian takaisin", kuulee usein surevan sanovan. Tämä kokemus on normaali, etenkin jos suru on astunut elämään äkillisesti. Vaihe on vaikea; jäljellä on syvä tunteenomainen kiintymys vainajaan, monet asiat muistuttavat hänestä. Tähän vaiheeseen kuuluvat usein myös syyllisyyden tunteet, nekin ovat normaali osa surua. Ne voivat olla todellisia tai surun aikaansaamia ja ilmaista vain jonkinlaista tunnetta siitä, että ollaan menetyksestä vastuussa. Tämäkin on tiedostettava. Meidän olisi päästävä selvyyteen siitä, ettei meidän tarvitse tuntea syyllisyyttä, ikään kuin olisimme pettäneet vainajan.

Niin, eikö ole ristiriitaista, maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää ........ Mikä se sinne taivaaseen/ helvettiin joutuu.

Ei ole kuoleman jälkeistä helvettiä, ei kuoleman jälkeistä taivasta. On vain taivas tai helvetti maan päällä. Mitään kuoleman jälkeistä ei ole, siis nauttikaamme elämästä niin kauan kun sitä riittää.