Futoi yatsu      Veli Holopainen Blogi käsittelee pääasiassa mangaa (japanilaista sarjakuvaa) ja animea (japanilaista animaatiota). Joskus myös Japanin taidetta, kieltä ja kulttuuria. Kirjoittaja työskentelee sovellusasiantuntijana Kalevassa.

Divari Kultakala | Kommentoi Kirjoita kommentti

KUVA: Seimu Yoshizaki   Divari Kultakalasta löytyy kaikki manga.  Tämä manga saa mangaharrastajan kuolaamaan. Mangaa harrastamatonta se ei taatusti pysty houkuttelemaan mangan maailmaan. Seimu Yoshizakin manga Kingyo Used Books (Kingyoya koshoten) marssittaa esiin toinen toistaan klassisempia tai nostalgisempia mangasarjoja, yhden toisensa jälkeen. Tuon tuosta lukiessani huokaisin, että "kunpa tuonkin pääsisi lukemaan". Japanissa Kingyoya koshoten alkoi ilmestyä Shogakukanin Ikki-lehdessä vuonna 2004. Sarjasta on tähän mennessä koottu kymmenen pokkaria. Englanniksi Viz Media on julkaissut Signature-sarjassaan ensimmäisen osan, ja toinen on tulossa lokakuussa. Kingyo Used Books kertoo käytettyä mangaa myyvästä kirjakaupasta, jonka omistaa eksentrinen vanha herra Seitaro Kaburagi. Käytännössä kauppaa hoitaa hänen pätevä ja kätevä pojantyttärensä Natsuki. Kauppa näyttää pieneltä, mutta sillä on kova maine: Kingyoyasta löytyy, halusipa asiakas minkä mangasarjan tahansa, miltä vuodelta tahansa. Lattiasta kattoon mangaa täyteen ahdetun kaupan lisäksi herra Kaburagilla on valtaisa kellarivarasto, jonka mangahyllyjen välissä mahtuu vaikka harjoittelemaan kyudoa. Kaupassa työskentelee myös täysin mangahullu Naoaki Shiba, joka on pihkassa Natsukiin. Natsuki tosin epäilee, että kiinnostus johtuu lähinnä hänen mukanaan joskus ehkä periytyvästä mangakaupasta. Ensimmäisessä osassa kuvioihin ilmestyy amerikansetä ja yksityisetsivä Billy, joka on ottanut koko elämäänsä mallia Mitsuhiro Kawashiman 1950-luvun mangasarjasta Billy Puck. Näyttäytyy myös Natsukin isä, joka ei voi sietää japanilaista mangaa. Sen sijaan hän on ranskassa asuessaan hurahtanut Blueberry-sarjaan. Kanta-asiakkaita ovat sedorit Ayu Koshino ja Takashi Okadome. Sedori tarkoittaa ihmistä, joka tienaa mangadivareilla. Hän etsii halvoista paikoista harvinaisuuksia ja myy niitä sitten mahdollisimman kalliilla asiantunteviin kauppoihin. Kingyo Used Books kertoo lyhyitä tarinoita kirjakaupan väen ja sen asiakkaiden elämästä; osa hilpeitä, osa haikeita. Samalla se tarjoaa tarkkaan tutkittua nippelitietoa mangasarjoista, jotka ovat tavalla tai toisella koskettaneet jotakuta. Seimu Yoshizaki on käyttänyt asiantuntijana ennen muuta mangadivaristi Hiroshi Hashimotoa. Ensimmäinen tarina kuvaa 1970-luvulla koulunsa käyneen luokan luokkakousta. Se päättyy nostalgiseen retkeen Kingyo-kirjakauppaan. Jokaisella on mielessä joku sarja, joka oli se suuri juttu nuoruudessa. Toinen tarina kertoo nuoresta taiteilijasta, joka on hyvin epävarma taidoistaan. Kingyoya pelastaa hänet taiteelle, kun hän tajuaa haluavansa kuulua siihen valtavaan joukkoon, joka on tuottanut kaupan uskomattoman määrän mangaa. Hän uskaltautuu viimein myös lukemaan Hinako Sugiuran mangan Sarusuberi, jonka aiheina ovat Katsushika Hokusai ja hänen tyttärensä Oei. Ja niin edelleen. Kingyo Used Booksissa sana manga on muuten laajassa japanilaisessa merkityksessään. Se tarkoittaa japanilaisen sarjakuvan lisäksi kaikkea muutakin sarjakuvaa. Englantilainen pilalehti Punch on mangaa. Ranskalainen lännensarja Blueberry on mangaa. Itselleni vain pieni osa esitellyistä sarjoista on ennestään tuttuja. Vielä pienempi osa on sellaisia joita olen lukenut. Ensimmäisen osan tarinoissa esitellyistä mangoista olen sentään lukenut Akira Toriyaman Dr. Slumpia, Takao Taguchin Tsurikichi Sanpeita ("Onkimishullu Sanpei"), Noboru Oshiron Kasei tankenia ("Tutkimusmatka Marsiin") sekä Jean Giraudin ja Jean-Michel Charlierin Blueberry-sarjaa. Ja sitten ne kymmenet minulle tuntemattomat sarjat. Niin, melkein jokaisen niistä haluaisin nyt lukea. Jos ei ole innostunut mangasta ja sen historiasta, Kingyo Used Books on epäilemättä hyvin tylsä. Kun haluaa houkutella uuden ihmisen mangan pariin, hänelle kannattaa mieluummin antaa mitä tahansa muuta kuin Kingyo Used Books. Jo pelkästään nippelitiedon määrä riittää karkottamaan monia lukijoita. Tiesittekö esimerkiksi, että Japanissa tunnetaan kolme eri päivää "mangan päivänä"? Yksi on 17. heinäkuuta. Sinä päivänä vuonna 1841 perustettiin pilalehti Punch. Japanin sarjakuvataiteilijoiden yhdistys viettää mangan päivää 3. marraskuuta kulttuurin päivän yhteydessä. Myös Osamu Tezukan kuolinpäivä 9. helmikuuta on julistettu mangan päiväksi. 5.9.2010

Peilikuvat lumimyrskyssä | Kommentoi Kirjoita kommentti

KUVA: Yoshihiro Tatsumi   Black Blizzard on hyvin kiintoisa kurkistus mangan aikuistumiseen.  Tämän vuoden yhdestä merkittävimmistä kulttuuriteoista englanniksi käännetyn mangan alalla vastaa Drawn & Quarterly. Se julkaisi englanniksi Yoshihiro Tatsumin vankikarkuritarinan Black Blizzard (Kuroi fubuki) vuodelta 1956. Valitettavasti peilattuna. Black Blizzard on sodan jälkeiseltä ajalta, kun Japanissa alettiin piirtää sarjakuvaa muillekin kuin lapsille. Yoshihiro Tatsumi kuului siihen joukkoon, joka loi "dramaattiset kuvat" eli gekigan. Ne olivat sarjakuvia, jotka kertoivat kokonaisia tarinoita, joskus hyvinkin raaoista aiheista. Verikin sai roiskua. Viime vuonna Drawn & Quarterly julkaisi Tatsumin hienon omaelämäkerrallisen mangan A Drifting Life. Muhkea teos kuvaa mangan sekä sen tekijöiden ja kustantajien kehitystä tuona aikana. Black Blizzard on ensimmäinen englanniksi julkaistu niin sanottu Osakan punainen kirja. Punaisesta kannesta nimensä saaneita kirjoja ei myyty, vaan ne vuokrattiin. Japanissa oli tuolloin arviolta 30 000 mangavuokraamoa, samaan tapaan kuin nykyisin on vuokraamoja elokuville. Black Blizzardin julkaisi osakalainen Hinomaru bunko -yhtiö noin 5 000 kappaleen painoksena. Black Blizzardia tehdessään Tatsumi oli jo aika kokenut mangataiteilija. Hänellä oli takanaan seitsemäntoista pitkää mangatarinaa ja suuri joukko lyhyitä. Englannin kielisen pokkarin lopussa olevassa haastattelussa Tatsumi kertoo, että idea Black Blizzardin pakotarinaan lähti Alexandre Dumasin Monte Criston kreivistä. Lisää vauhtia juonelle antoi jostakin lehdestä luettu kertomus kahdesta käsiraudoilla toisiinsa kytketystä vankikarkurista. Tatsumi oli myös elokuvan ystävä, ja se näkyy. Black Blizzardin tarina kulkee kuin amerikkalainen rikoselokuva. Kuvakerronta on hyvin elokuvamaista. Nykykatsojan silmään kuvat ovat tosin aika huolittelemattomia. Tatsumi kertookin piirtäneensä 127-sivuisen mangan vain 20 päivässä, mikä on vielä tavallistakin mangatuotantoa nopeampaa. Black Blizzard ei ole missään mielessä suurta sarjakuvataidetta. Se on kuitenkin hyvin mielenkiintoinen kurkistus japanilaisen sarjakuvan historiaan. Black Blizzardissa poliisi kuljettaa kahta murhista epäiltyä vankia junalla jossain Japanin syrjäseudulla. Maanvyöry suistaa junan raiteilta, ja käsiraudoilla yhteen kytketyt vangit pakenevat ulvovaan lumimyrskyyn. Vuoristossa pakoillessaan kaksi miestä tutustuvat kyräillen toisiinsa. Susumu Yamaji on nuori pianisti, joka uskoo humalassa tappaneensa nuorta tyttöä kaltoin kohdelleen sirkuksenjohtajan. Hän haluaisi palata tuomittavaksi. Shinpei Konta on paatunut taparikollinen, joka ei missään nimessä tahdo takaisin vankilaan. Konta on varma, että ainoa tapa selviytyi on päästä irti pianistista. Ja ainoa tapa päästä irti on katkaista jomman kumman käsi. Tarinan jännite kasvaa tuosta ajatuksesta, jolla Konta leikittelee hetki hetkeltä vakavammin. Se on nuorelle pianistille hyytävän hirveää. Tämän mangan olisin mielelläni lukenut alkuperäisessä asussaan, ilman kääntöä peilikuvaksi. Huolellisestikin tehty peilaus jättää nimittäin sarjakuvaan arpensa. Japanilaista sarjakuvaahan luetaan oikealta vasemmalle. Se ei koske pelkästään sivujen järjestystä, vaan myös ruutujen järjestystä sivuilla ja kuvien ja tekstien järjestystä ruutujen sisällä. Länsimaista sarjakuvaa luetaan täsmälleen päinvastaisessa järjestyksessä. Jotta länsimaista lukijaa ei olisi hämmennetty, käännetty manga julkaistiin pitkään peilikuvana, vasemmalta oikealle luettavana. Tavasta luovuttiin suurimmaksi osaksi 2000-luvun alkupuolella, kun lukijatkin alkoivat vaatia mangan pitämistä alkuperäisessä kuosissaan. Nykyisin peilataan lähinnä sellaista japanilaista sarjakuvaa, jota halutaan tarjota "tavallisia" mangan lukijoita laajemmalle yleisölle - kuten esimerkiksi Balck Blizzard. Kunnollinen peilaaminen on aika vaativa operaatio. Sivujen järjestys käännetään, ja sivut kuvataan peilikuviksi. Sitten on vielä käännettävä sivujen sisällä takaisin tai retusoitava ne ruudut, joiden sisältö menee pilalle peilaamisesta. Tällaisia ovat useimmat tekstiä sisältävät kuvat, mutta myös ruudut joissa on esimerkiksi kelloja tai tunnettuja taideteoksia. Prosessi on altis virheille. Black Blizzardissa kahta karkuria yhdistävät käsiraudat pomppaavat pari kertaa pianistin vasemmasta kädestä oikeaan. Nuottikirjan kannessa oleva teksti "Music" on välillä oikein päin, välillä peilikuvana. Sirkuksenjohtajan takin selässä teksti "Lion" on enimmäkseen oikein päin, mutta kerran peilikuvana. Sarjakuvassa on myös aika paljon ruutuja, joiden reunat ovat sivujen sisäisten peilausten jäljiltä ikävästi eri suuntiin vinossa. Drawn & Quarterlyn kunniaksi on sanottava, että peilauksen lisäksi mangan muu retusointi on pidetty kohtuudessa. Ääniefekteistä suurin osa on kyllä käännetty englanniksi, mutta edes kaikkia selvästi skannauksesta tai alkuperäisen kirjan huonosta painojäljestä johtuvia läikkiä ei ole poistettu. Black Blizzardin painopinnat on varmasti jouduttu skannaamaan vanhasta sarjakuvakirjasta. Yli viidenkymmenen vuoden ikäisen mangan sivuoriginaaleja ei taatusti ole tallessa. Tämä huomioon ottaen laatu on erittäin hyvä. Vain muutamassa kohdassa rasteri on mennyt tukkoon tai ääriviiva pehmentynyt. En tiedä, miksi Drawn & Quarterly ei ole käyttänyt Masami Kurodan vuoden 1956 japanilaiseen julkaisuun maalaamaa kansikuvaa. Se olisi ollut huomattavasti tyylikkäämpi kuin sarjakuvan ruuduista kaapattu kansi. 31.8.2010

Kuin lapsuuden kesä | Kommentoi Kirjoita kommentti

KUVA: Shimada & Watase   Loma trooppisella saarella on unenomaisen leppeä.  Hehkuvan kaunis sarjakuva Minami no shima ("Saari etelässä") on kuin lapsuuden kesä. Se on pökerryttävää auringonpaistetta, pulleita pilvilaivoja, auringonlaskuja ja tuhattähtisiä taivaita. Se on ihmeellisen kauniita kukkia, pyöräretkiä rannalle, kahvitaukoja ja loputtoman tuntuisia päiviä. Seizo Watasen kuvittamaa ja Shinsuke Shimadan käsikirjoittamaa mangaa voisi luulla ranskalaiseksi, jos lukusuunta ei olisi oikealta vasemmalle. Minami no shima (Kodansha, 2010) poikkeaa "tavallisesta" japanilaisesta sarjakuvasta lähes joka suhteessa; jos nyt tavallista japanilaista sarjakuvaa on olemassa. Minami no shima on kokonaan värillinen. Se on suurikokoinen, peräti 18 kertaa 26 senttimetriä. Mangan tavanomaisia tehokeinoja (esimerkiksi vauhtiviivoja ja vahvoja ääniefektejä) on käytetty hyvin hillitysti. Sivuja on vain 79. Hintakin on 1200 jeniä plus verot, eli lähes kolmen tavallisen mangapokkarin verran. Nuori mies saapuu lomalle eteläiselle saarelle. Vain viiden tunnin lentomatkaa aikaisemmin hän on lähtenyt suurkaupungin kiihkeästä elämästä, jonka rytmiä mitataan kuudestoistaosissa. Saaren rytmi on toinen. Sen mies saa tuntea jo lentokentällä, kun hän kuljetusta majataloon odotellessaan vilkuilee kerran toisensa jälkeen kelloaan. Kantajan tyyni toteamus on aina: "Pikku hetki vielä." Aika pian nuorukainenkin saa käännettyä sisäisen kellonsa saaren tahtiin ja alkaa nauttia siitä. Rauhallisella rannalla on vain majatalo, pieni kahvila ja pieni kapakka. Pienessä oluthiprakassa äärettömän tähtitaivaan alla mies päättää toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa: hän ryhtyy maalaamaan. Aiheina ovat saaren bougainvilleat, hibiskukset, kannat ja tuhannet muut kukat. Kahvilaa pitää mies, joka valmistaa tavattoman hyvää kahvia. Hän myös hoitaa vanhaa labradorinnoutajaa nimeltä Tom. Kahvilassa istuu tyttö joka lukee aikaisempien kävijöiden muistiinpanoja päiväkirjoista. Paikallinen 84-vuotias äijä soittaa shamisenia, laulaa ja ryyppää. Shinsuke Shimadan haikea ja verkkainen tarina kuvaa ihmisten rauhallisesti soljuvaa elämää. Pieniä kohokohtia tuovat perhosten koteloin koristettu joulupuu, snorklausretki tai oluttölkki rantakalliolla trooppisen auringon laskiessa. Seizo Watase piirtää erittäin hallittua mustaa ääriviivaa. Ruudutkin saavat vahvan mustan kehyksen. Väritys on niin huolellista kuin vain tietokoneella on mahdollista tehdä. Kurinalaisen kuvan vastakohtana on käsinkirjoitettu teksti, josta ajoittain on suorastaan hankala saada selkoa. Watasen tekniikka tuntuu erikoisimmalta silloin kun hän kuvaa muhkeita pilviä, höyryävää kahvia tai rantaan hiljaa lipuvia maininkeja. Ehkä hieman yllättäen musta ääriviiva toimii niissä hyvin. Jopa lamppujen säteilevällä valolla on välillä ääriviivat. Monia yksittäisiä kuvia voi jäädä tuijottamaan pitkäksi aikaa. Kokonaisuuskin on hyvin kaunis. Minami no shima on oikeanlaista lukemista hyvin rauhalliseen kesälomapäivään, mielellään jossain leppeästi liplattavan veden äärellä. Se sopii myös kääntämään masentavan syysillan valon puolelle. 28.8.2010

Satoshi Kon on kuollut | Kommentoi Kirjoita kommentti

Animeohjaaja ja mangataiteilija Satoshi Kon on kuollut. Hän oli kuollessaan vain 47 vuoden ikäinen. Kon lukeutui merkittävimpiin nykyaikaisiin japanilaisen animaatioelokuvan tekijöihin. Kon aloitti uransa mangataiteilijana, mutta siirtyi sitten animeteollisuuden palvelukseen. Mangadebyyttinsä hän teki tarinalla nimeltä Toriko ("Vanki") opiskeluaikanaan vuonna 1984. Ensimmäinen pitkä mangateos oli Kaikisen ("Paluu mereen"). Se ilmestyi Young Magazinessa maaliskuusta kesäkuuhun 1990. Young Magazine -lehden toimittajana Kon päätyi avustamaan Katsuhiro Otomoa, jonka vaikutus tuntui kaikessa hänen myöhemmässä tuotannossaan. Satoshi Konin ensimmäinen animaatio-ohjaus oli jakso Magnetic Rose kokoomaelokuvassa Memories (1995). Hänen tunnetuimpia töitään ovat animesarja Paranoia Agent (2004) ja elokuvat Paprika (2006) ja Perfect Blue (1997). Konilta jäi kesken kaukaiseen tulevaisuuteen sijoittuva animaatioelokuva Yume miru kikai ("Unia näkevä kone"), jonka oli määrä valmistua ensi vuonna. Toisin kuin Konin aiempi tuotanto, Yume miru kikai olisi ollut lapsille suunnattu animaatio. Kon vieraili Suomessa vuonna 2008. (Lähde: Anime News Network) Satoshi Konin mangatuotantoa: Toriko ("Vanki", 1984) Kaikisen ("Paluu mereen", 1990) World Apartment Horror (1991, yhteistyössä Katsuhiro Otomon kanssa) Serafim 2 oku 6661 man 3336 no tsubasa ("Serafim 266613336 siipeä", 1994, yhdessä Mamoru Oshiin kanssa) Opus (jäi kesken) Satoshi Konin animaatiotuotantoa: Magnetic Rose (1995) Perfect Blue (1997) Sennen joyuu (Millennium Actress, 2001) Tokyo Godfathers (2003) Mousou dairinin (Paranoia Agent, 13-osainen tv-sarja, 2004) Paprika (2006) Ohayou (Good Morning, AnixKuri15-settiin kuuluva lyhytfilmi, 2008) Yume miru kikai (The Dream Machine, kesken) 24.8.2010  Kommentit: Kun avasin blogisi ja näin tämän otsikon, en yksinkertaisesti voinut uskoa sen olevan totta. Ja totta puhuen, en suostu uskomaan vieläkään. Satoshi Kon oli kuollessaan vasta 47-vuotias, aivan poikanen siis vielä! :( Perfect Blue on hieno elokuva, Tokyo Godfathers vielä hienompi. Magnetic Rose -lyhäri Memories-kokoelmassa oli ensikosketukseni Konin työhön, ja voi pojat kuinka hyvä se on. Paras animaatiolyhäri, jonka olen nähnyt, ja mielestäni paras Konin teos taiteilijan kuolemaan asti. RIP. :( Donatello Korjaus ja lisäys: Satoshi Kon oli kuollessaan 46-vuotias, ei 47 kuten alkuperäisessä tekstissä kirjoitin. Konin kuolinsyyksi kerrottiin keskiviikkona haimasyöpä. VH Pysäytti kyllä kun näin uutisen. Satoshi Kon oli yksi lempiohjaajistani, ja väkisinkin miettii mitä kaikkea mies olisi vielä tehnyt jos näin ei olisi käynyt. :( arua Voi ei. Yksi parhaista ja luovimmista animeohjaajista on poissa. :( Näin Perfect Bluen vuoden 1998 R&A-elokuvafestareilla ja pidin siitä kovasti, hieno jännityselokuva. Vuonna 2007 oli R&A:ssa vuorossa Paprika joka on yksi visuaalisimmista animeleffoista ikinä. Myös Millennium Actress, Tokyo Godfathers ja Paranoia Agent ovat hyviä elokuvia kaikki. Konin koko tuotanto on pelkästään hyviä tai erittäin hyviä animeja. Suuri menetys. Kimmo

Tuuli kävi heidän ylitseen | Kommentoi Kirjoita kommentti

KUVA: Wikimedia Commons   Japanilaiset samurait käyvät pikku veneessään mongolilaivaa vastaan. Kuvakäärö 1290-luvulta.  Venetsialainen tutkimusmatkailija Marco Polo kehui muistelmissaan Kublai-kaania (1215-1294) kaikkien aikojen mahtavimmaksi hallitsijaksi. Itse asiassa kuitenkaan edes kaikki mongolit eivät hyväksyneet Tshingis-kaanin pojanpoikaa johtajakseen. Kublai-kaani valloitti kyllä Kiinan ja loi sinne mahtavan valtakunnan, mutta hänen kaksi sotaretkeään Japaniin olivat katastrofeja. Nuo katastrofit synnyttivät Japanissa legendan kamikazesta, "jumalten tuulesta", joka suojeli saarivaltakuntaa. Kanadalainen meriarkeologi James Delgado on koonnut uusimman tutkimusaineiston kiehtovaan kirjaansa Kamikaze - History's Greatest Naval Disaster (Vintage, 2010). Kirja paljastaa, että Japanin säästyminen mongolien valloitukselta ei juurikaan johtunut jumalien suosiosta. Enemmän oli kiittäminen mongolien huonoa valmistautumista ja japanilaisten sitkeää ja taitavaa puolustusta. Kublai-kaani ei ollut jonossa ensimmäisenä perimässä isoisänsä valtakuntaa. Hän oli Tshingis-kaanin nuorimman pojan Toluin toinen poika. Nuorena ruhtinaana Kublai sai läänityksen läheltä Kiinan rajaa. Tshingis-kaanin (1162-1227) kuoltua mahtavan mongolivaltakunnan johtoon nousi ensin hänen kolmas poikansa Ögedei, sitten Ögedein poika Güyük. Sen jälkeen Ögedein pikkuveljen Toluin leski Sorghagtani juonitteli valtaan oman poikansa Möngken. Möngke vei pikkuveljensä Kublain sotaretkelle Kiinan valloittamiseksi, koskapa Kublai tunsi maan kieltä ja tapoja. Kun Möngke sitten vuonna 1259 kuoli Kiinassa, Kublai tarttui tilaisuuteen ja äänestytti itsensä mongolien suurkaaniksi. Saman teki kuitenkin Karakorumissa hänen nuorin veljensä Ariq Böke. Seurasi monivuotinen veljessota, joka johti mongolivaltakunnan jakaantumiseen neljään käytännössä itsenäiseen alueeseen. Kublai hallinnoi itäistä osaa Kiinan rajoilla. Vuoteen 1279 mennessä Kublai-kaani onnistui kukistamaan Kiinan Song-dynastian ja sai koko Kiinan valtaansa. Hänestä alkoi Kiinan hallitsijoiden Yüan-dynastia, joka kuitenkin kesti vain vajaan vuosisadan. Kublai johti Kiinaa pääasiassa hyvin: hän edisti maataloutta ja kauppaa sekä rakensi mahtavan pääkaupungin paikalle jossa nyt on Peking. Hän myös otti käyttöön paperirahan ja perusti postilaitoksen. Pari vuosikymmentä Kublain enemmän tai vähemmän vapaaehtoisena vieraana viettänyt Marco Polokin ihastui hänen valtaansa ja rikkauksiinsa. Vuonna 1274 Kublain ensimmäisen Japanin-sotaretken tarkoituksena oli heikentää Kiinaa. Song-dynastian varat tulivat pääasiassa valtamerikaupasta, ja yksi keskeisistä kauppakumppaneista oli Japani. Japanin kukistaminen riistäisi kiinalaisilta merkittävän osan tuloista ja edistäisi siten Kublain Kiinan-valloitusta. Kublai aloitti Japanin valloituksen mahtipontisella kirjeellä "Japanin kuninkaalle": ryhtykää suuren mongolivaltakunnan vasalleiksi tai kärsikää seuraukset. Japanin keisari lähetti Kublain sanansaattajan kotiin ilman vastausta. Hän kehotti myös heti vahvistamaan Japanin puolustusta. Japanissa valta oli jo tuolloin jakaantunut keisarihuoneen ja sotilasjohdon (bakufu) kesken, vaikka Edo-kauden kaltaista sotilasvaltaa ei vielä ollutkaan muotoutunut. Sotilaat hallitsivat maallisia asioita, keisari hengellisiä ja diplomaattisia. Keväällä 1273 Kublai lähetti viisi tuhatta mongolisotilasta Koreaan ja vaati vasalliaan Korean kuningasta varustamaan laivaston hyökkäämään Japaniin. Korealla oli myös oma lehmä ojassa: se halusi kurittaa rannikkoaan vaivanneita japanilaisia merirosvoja. Vuotta myöhemmin syksyllä laivasto lähti liikkeelle. Mukana oli lähes lähes 30 000 sotilasta ja merimiestä Mongoliasta, Koreasta ja Kiinasta. Laivasto valloitti nopeasti Tsushiman ja Ikin saaret Japanin ja Korean välisillä vesillä. Kun se saapui Japanin eteläisen pääsaaren Kyushun rannikolle, ennakkovaroituksen saaneet samurait olivat sitä vastassa. Seurasi ankara taistelupäivä, jona kauppasatama suurimmaksi osaksi tuhoutui. Illan tullen hyökkääjät palasivat laivoihinsa lepäämään. Kun aamu koitti, laivastoa ei näkynyt missään. Vielä tänäkään päivänä ei tiedetä varmaksi, mitä tapahtui. Ehkä yöllä noussut ankara myrsky puhalsi hyökkääjät takaisin merelle. Ehkä korealaiset kenraalit totesivat, että Japania ei niin pienellä joukolla valloiteta, ja lähtivät kotiin. Vuonna 1275 Kublai-kaani lähetti uuden uhkavaatimuskirjeen Japaniin ja 1279 vielä yhden. Japanissa viestintuojien kaulat katkottiin. Samalla valmistauduttiin kuumeisesti uuteen sotaan: bakufu ryhtyi rakennuttamaan puolustusmuuria Kyushun rannikolle, kokoamaan laivastoa ja muodostamaan asevelvollisuusarmeijaa. Mutta myös nöyryytetty Kublai-kaani valmistautui. Hän vaati korealaisilta tuhat laivaa ja 20 000 miestä. Hän itse lähettäisi nyt kokonaan valloitetusta Kiinasta 100 000 miestä ja 3 500 laivaa. Näiden kahden laivaston oli määrä kohdata Japanin rannikolla kesällä 1281 ja vallata yhdessä vahva sillanpääasema Kyushulta. Toisin kävi. Koreasta lähtenyt laivasto saapui paikalle ensin. Se valloitti nopeasti saaria ja voiton huumassa nousi yksin maihin Hakatassa. Vastassa oli suojamuuri ja taisteluvalmis japanilaisarmeija. Korealaiset joutuivat vetäytymään takaisin laivoihinsa. Japanilaiset olivat oppineet käymään sotaa mongoleja vastaan. Vuoden 1274 sodassa samurait yrittivät kunniakkaita kaksintaisteluita, mutta nyt he tiesivät miten mongoleille pärjää. Keskeisiä taistelussa olivat nyt tarkka-ampujat ja laivoja tuhoamaan lähetetyt palavat itsemurhaveneet. Kun Kiinasta lähtenyt laivasto tuli paikalle, se ei kahden viikon julmasta taistelusta huolimatta onnistunut saamaan sillanpääasemaa rannikolta. Armeijan ja sen hevosten huolto alkoi tökkiä. Mongolit kokosivat laivansa suureksi lautaksi Takashiman saaren lähelle, ja kuluttava taistelu jatkui pari kuukautta. Elokuun 15. päivänä nousi taifuuni, joka hajotti mongolilaivaston tuhannen päreiksi. Japanilaiset auttoivat tulella, ja rannikolle paenneet hyökkääjät tapettiin. Vain pieni osa mahtavasta valloitusarmeijasta palasi kotiin. Viime vuosina Japanin rannikolta on sukellettu esiin jäänteitä mongolilaivastosta. Tutkimus on paljastanut, että laivat olivat kiireellä ja huonosti rakennettuja - kaikkea muuta kuin Kiinan pitkän laivanrakennushistorian helmiä. Jos ne olisi rakennettu niin kuin kiinalaiset laivat perinteisesti, ne luultavasti olisivat kestäneet myrskyn. Kublai-kaanilla oli yksinkertaisesti ollut liian kiire päästä Japaniin. Hän hutiloi valmisteluissa, vaati laivanrakentajilta mahdottomia ja sai sekundaa. Hän ei liioin ollut varautunut japanilaisten huolelliseen valmisteluun ja omasta hengestä piittaamattomaan puolustustahtoon. Voi suorastaan olla, että myrsky pelasti Kublain kasvot uuden tappion edessä. Hän jäi suunnittelemaan kolmatta sotaretkeä Japaniin, mutta se ei koskaan toteutunut. Kublai-kaani kuoli sairaana ja masentuneena (tosin lähinnä vaimonsa kuolemasta) vuonna 1294. Suuri legenda kamikazesta, "jumalten tuulesta", syntyi vasta paljon myöhemmin. Aikalaismuistiinpanoissa taifuuni mainitaan kyllä, ja muuan temppeli vaati kunniaa siitä että oli rukouksillaan saanut sen aikaan. Keisarin rukousten kerrottiin myös olleen maata pelastamassa. Mutta myöhempi sotilasvalta ei halunnut muistella moisia. Vasta 1800-luvulla Japanin kansallismieliset palauttivat mieliin tarinan jumalten tuulesta. Silloin amerikkalaiset ja eurooppalaiset pakottivat Edo-kauden suljettuna ollutta Japania avautumaan. Nationalistit tahtoivat saada kansan uskomaan, että jumalten suojeluksessa oleva Japani on ennenkin pystynyt vastustamaan valloittajia. Tuona aikana syntyivät myös mongolisotia kuvaavat maalaukset, jotka ovat iskostuneet japanilaisten mieliin. Seuraavan kerran muistavat kaikki. Siltä muistolta kamikaze on edelleen lännessä yksi parhaiten tunentuista japanin kielen sanoista. Toisen maailmansodan epätoivoisessa loppuvaiheessahan kamikazet olivat nuoria itsemurhalentäjiä, jotka vapaaehtoisesti murskasivat pommeilla lastatut koneensa amerikkalaisiin sotalaivoihin. Edes jumalten tuuli ei silloin pystynyt pelastamaan Japania. 24.8.2010

Poimintoja tulevasta | Kommentoi Kirjoita kommentti

KUVA: Shigeru Mizuki   NonNonBa-muori osaa pelotella lapsia.  Mangaa englanniksi lukeville on taas luvassa monenlaisia herkkuja. Suurimman kulttuuriteon tekee Drawn & Quarterly, joka vihdoin julkaisee ensimmäiset Shigeru Mizukin teokset englanniksi. Tässä muutamia minun mielestäni mielenkiintoisia japanilaisia sarjakuvia, jotka ovat lähitulevaisuudessa ilmestymässä englanniksi käännettyinä: Shigeru Mizuki: NonNonBa (Drawn & Quarterly) Osittain elämäkerrallinen sarjakuva lapsista ja viisaasta NonNonBa-mummosta 1930-luvun Japanissa. Kauan odotettu klassikko viimein englanniksi. Julkaisuajankohta ei ole vielä tiedossa. Shigeru Mizuki: Onward Towards Our Noble Deaths (Drawn & Quarterly) Osittain elämäkerrallinen sarjakuva japanilaisen jalkaväkiyksikön epätoivoisesta kamppailusta toisen maailmansodan lopussa. Julkaisuajankohta ei ole vielä tiedossa. Oji Suzuki: A Single Match (Drawn & Quarterly, marraskuu 2010) Lyhyitä, hieman surrealistisia tarinoita menetyksestä ja kaipuusta. Moto Hagio: A Drunken Dream and Other Stories (Fantagraphics, lokakuu 2010) Kymmenen Moto Hagion lyhyttä sarjakuvaa Matt Thornin toimittaman mangasarjan ensimmäisessä teoksessa. Fumi Yoshinaga: Not Love But Delicious Foods (Yen Press, joulukuu 2010) Antique Bakeryn ja Ookun tekijän tarinoita ystävyydestä ja hyvästä ruuasta. Kakifly: K-On! osa 1 (Yen Press, joulukuu 2010) Lännessä paremmin animesarjoista tunnettu komedia koulutyttöjen musiikkikerhosta. Manga on neliruutuista strippiä. Hidekaz Himaruya: Hetalia Axis Powers osa 1 (Tokyopop, lokakuu 2010) Animesta tuttu tarina, jossa valtiot henkilöityvät. Kou Yaginuma: Twin Spica osa 1 (Vertical, lokakuu 2010) Animen ja live action -televisiosarjan saanut manga astronauteiksi opiskelevien japanilaisnuorten elämästä. Tsugumi Ohba & Takeshi Obata: Bakuman osa 1 (VIZ Media, syyskuu 2010) Death Noten tekijäkaksikon tuore sarjakuva, joka kertoo kahdesta nuoresta mangataiteilijasta. Suehiro Maruo: The Strange Tale of Panorama Island (Last Gasp, tammikuu 2011) Taitavan kuvittajan mangasovitus japanilaisen dekkarin isän Rampo Edogawan murhatarinasta. Konami Kanata: Chi's Sweet Home osa 1 (Vertical, lokakuu 2010) Raidallinen kissanpentu Chi etsii kotia ja kokee monenlaisia törmäyksiä arkitodellisuuden kanssa. Takako Shimura: Wandering Son osa 1 (Fantagraphics, tammikuu 2011) Poika joka haluaa olla tyttö ja tyttö joka haluaa olla poika - tarina purkaa murrosikään tulevan nuoren sukupuoli-identiteettiä. Mitsuru Adachi: Cross Game osa 1 (Viz Media, lokakuu 2010) Baseballia ja romanttista komediaa ala-asteelta aikuisikään. Tässä vielä muutamia muita kirjoja, jotka saattavat kiinnostaa mangaa lukevia: Shaenon Garrity & Clamp: Clamp in America (Del Rey, syyskuu 2010) Hiroko Yoda & Mat Alt: Ninja Attack! True Tales of Assassins, Samurai and Outlaws (Kodansha, syyskuu 2010) Hayao Miyazaki: My Neighbor Totoro Picture Book (Viz Media, lokakuu 2010) Jennifer S. Prough: Straight from the Heart: Gender, Intimacy, and Cultural Production of Shojo Manga (University of Hawaii Press, maaliskuu 2011) 20.8.2010

Rautaa Tokioon | Kommentoi Kirjoita kommentti

KUVA: Marvel / Madhouse /Sony   Rautamies siirtyy animessa Tokioon.  Syksyn animelistalla on muutamia ihan kiinnostavia tapauksia, kunhan vain ajan saisi katseluun riittämään. Ainakin kulttuurimielessä mielenkiintoisin on Madhousen ja Marvelin yhteistyön hedelmä Iron Man (Aian man), joka alkaa lokakuun ensimmäisenä päivänä. Tapausta markkinoidaan amerikkalaisen supersankarikulttuurin ja japanilaisen animekulttuurin yhteenliittymänä, jossa Rautamies seikkailee Tokiossa. Tosin verkkosivuilla oleva traileri ennustaa aika laihaa lopputulosta. Toinen ainakin tarkistamisen arvoinen uutuus on JC Staffin tuottama Bakuman. Kahdesta eteenpäin pyrkivästä nuoresta mangataiteilijasta kertova sarja pohjautuu Tsugumi Ohban ja Takeshi Obatan saman nimiseen mangasarjaan. Tekijät tunnetaan paremmin Death Notesta. Lokakuussa alkavaan televisioanimeen on luvassa 25 jaksoa. Jotain voi odottaa myös 9. lokakuuta ensi-iltaan tulevasta animaatioelokuvasta Redline. Siitä voi lukea hieman lisää Otakunvirka-blogista. Jatkoa on luvassa Shaftin tuottamaan televisiosarjaan Arakawa Under the Bridge. Kakkoskausi Arakawa Under the Bridge x Bridge lähtee käyntiin lokakuun kolmantena päivänä. Sarjahan perustuu Hikaru Nakamuran mangaan sekalaisesta ja varsin koomisesta sakista, joka asustaa Arakawa-joen sillan alla. Jatkoa saa myös Hidekaz Himaruyan verkkomangasta alkanut suosittu Hetalia Axis Powers -tuoteperhe. Kesäkuussa tuli ensi-iltaan Hetalia-elokuva Paint It, White! (Shiroku nure!). Verkkoanimen neljäs tuotantokausi alkaa syyskuun kymmenentenä päivänä. Uusina hahmoina ovat kuulemma mukana naapurimme Tanska ja Norja. Madhouse jatkaa marraskuussa Black Lagoon -sarjan OVA:a Roberta's Blood Trail. Viiden jakson mittainen dvd-tuotanto on tulossa Funimationilta englanniksi ensi vuonna. Sarja perustuu Rei Hiroen rehvakkaaseen mangaan, jota Punainen jättiläinen julkaisee suomeksi. Luettelo koko syksyn animesadosta on tarjolla Moetronissa. 16.8.2010

Keisarillinen sorsajahti | Kommentoi Kirjoita kommentti

En tiedä monelleko on tuttu Repe Helismaan hilpeä ralli Sorsanmetsästys 1950-luvulta. Siinä muutakin kuin kansalaisluottamusta nauttinut viisipäinen miesporukka hiipii merenrantoja sorsanmetsästyksen ensimmäisenä yönä. Tuohon aikaan metsästys alkoi aina keskiyöllä. Rallissa Heikki saa ensimmäisen paukun kinttuunsa, Eemelin nyrkissä laukeaa käsikranaatti ja Kalle lipsahtaa rantatörmältä varttitunniksi aaltojen alle. Lopuksi Julle ja laulaja-minä ampuvat vielä toisiaan. Kun koko joukkio on saatu lasarettiin paikattavaksi, tohtori toteaa: "Mutta vaatiihan miehiä taistelukin, saati sorsanmetsästys." Jos kappale ei ole tuttu, kannattaa etsiä se käsiinsä. Repe oli sanoittajanero. Hieman toisenlaisesta sorsanmetsästyksestä kertoo Suomen ensimmäinen Japanin-lähettiläs G.J. Ramstedt muistelmateoksessaan Lähettiläänä Nipponissa - Muistelmia vuosilta 1919-1929 (WSOY, 1950). Ramstedtin muistelmien hykerryttävin kertomus paljastaa, että huolellinen valmistelu on kaiken a ja o myös sorsajahdissa. Joka kevät maaliskuun puolivälissä Tokion kansainvälinen diplomaattikunta sai kutsun keisarilliseen sorsajahtiin. Japanin keisari Taisho oli tietenkin liian korkea-arvoinen seurustelemaan diplomaattirahvaan kanssa, joten metsästysretkeä johti aina joku keisarillisista prinsseistä. Ramstedtin kertomalla kerralla isäntänä oli prinssi Kitashirakawa. Keisarillinen sorsanmetsästysalue oli Tokion pohjoispuolella sijaitseva järvi, jolle kymmenet tuhannet sorsat pysähtyvät keväisin muuttomatkallaan. Peninkulmien säteellä alue oli täysin rauhoitettu keisarilliseen käyttöön. Kaikki muu metsästys siellä oli ankarasti kiellettyä. Hyvästä valmistelusta kertoi jo menomatka, joka tapahtui krysanteemivaakunoin varustetulla keisarillisella erikoisjunalla. Matkan aikana vieraat esittäytyivät prinssille. Ramstedt onnistui menomatkalla hankkimaan Suomelle merkittävän diplomaattisen voiton: prinssi Kitashirakawa tahtoi parin laadukkaita suomalaisia suksia, ja Ramstedt lupasi ne toimittaa. Ramstedt ja prinssi keskustelivat myös pitkään japanin ja suomen kielten väitetystä sukulaisuudesta. Ansioitunut kielimies Ramstedt ampui surutta alas englantilaisen diplomaatin hellimän sukulaisuusteorian. Keisarillinen sorsajahti ei tapahtunut tussareilla, vaan harvoilla haaveilla. Diplomaatit jaettiin kymmenen hengen ryhmiin, joita kutakin johti japanilainen isäntä. Jokainen sai aseekseen haavin. Kaikkia kehotettiin ehdottomaan hiljaisuuteen jahdin aikana. Avustajakunta oli tehnyt pieniä valmisteluja: Järven rantaan oli kaivettu suuri määrä reilun metrin levyisiä ja kymmenen metrin pituisia ojia, joiden toinen pää oli järvessä. Ojien rannoilla oli suojavallit. Ojissa uiskentelemaan oli koulutettu kesyjä sorsia, jotka houkuttelivat muuttomatkalla olevia villejä kumppaneitaan levähtämään suojaisassa vedessä. Isäntien johdolla diplomaatit hiipivät selkä köyryssä ojien suojavallien taakse. Merkistä he sitten yhtäaikaa rynnistivät vallin yli ja yrittivät huitoa pakoon pyrkiviä sorsia haaveihinsa. Saalis oli kohtalaisen varma. Ramstedt sai päivän aikana seitsemän sorsaa, samoin hänen tyttärensä Elma. Diplomaatit säästyivät saaliin iljettävältä käsittelyltä. Kun sorsa oli jäänyt haaviin, kuin tyhjästä ilmestyi aina virkapukuinen avustaja, joka väänsi linnulta niskan nurin ja vei linnun pois. Päivän päätteeksi diplomaateille tarjottiin stroganovin tapaan valmistettua sorsapaistia. Junamatkalla takaisin Tokioon saalis jaettiin retkeläisille arvojärjestyksessä: suurlähettiläät saivat kukin seitsemän sorsaa, ministerit viisi, asiainhoitajat kolme ja lähetystösihteerit kaksi. Sorsajahdin ohella retken viihteeksi oli järjestetty kalastusta sievällä pienellä lammella. Kalaonni oli hyvä, eikä vieraiden tarvinnut huolehtia muusta kuin bambuvavan pitelemisestä. Avustajat pujottivat madot koukkuun ja näppärästi irrottivat kalat. Vaivihkainen kysely paljasti Ramstedtille, että vieraiden lähdettyä hopeakylkiset kalat palautettaisiin lampeen. Samat kalat joutuivat olemaan ties kuinka monen diplomaattiseurueen viihteenä. 10.8.2010

Diplomaattinen kielimies | Kommentoi Kirjoita kommentti

"Japanilainen kirjoitus on todella maailman vaikeimmin opittavia taitoja," G.J. Ramstedt kirjoitti kirjassaan Lähettiläänä Nipponissa - Muistelmia vuosilta 1919-1929 (WSOY, 1950). Ei kirjoitusta täydellisesti oppinut Ramstedtkaan. Hän oli kuitenkin aikanaan siitä harvinainen Japaniin lähetetty diplomaatti, että hän päättäväisesti opetteli puhumaan ja ymmärtämään Japania. Gustav John Ramstedt (1873-1950) oli Suomen ensimmäinen virallinen edustaja Japanissa ja Kiinassa käytännöllisesti katsoen koko 1920-luvun. Japanilaiset kirjoittivat hänen nimensä Gusutaafu Jon Ramusuteddo. Kiinalainen muoto oli Ramstedtista muokattu Lan-Mo-Se, joka tarkoittaa suunnilleen "kämmekkäpuun poika". Suomi oli juuri itsenäistynyt, ja ulkoministeriö kutsui vuonna 1919 paremmin tutkimusmatkailijana ja kielitieteilijänä tunnetun Helsingin yliopiston professorin yllättäen diplomaattitehtävään. Moisesta ei voinut kieltäytyä, vaikka yliopistovirkaan tulikin katko. Kutsun taustalla oli epäilemättä pätevien diplomaattien niukkuus sekä Ramstedtin henkilökohtainen tuttavuus presidentti K.J. Ståhlbergin kanssa. Seuraavan vuosikymmenen kokemus osoitti, että pätevämpää miestä tehtävään ei olisi voitu valita. Palaan tuohon diplomaattiuraan ehkä joskus toiste; Ramstedtin muistelmissa on muun muassa erittäin herkullinen kertomus Japanin keisarin sorsanmetsästyksestä. Mutta tällä kertaa hieman tarinaa Ramstedtista ja japanin kielestä. G.J. Ramstedt törmäsi japanin kielen vaikeuteen jo ensimmäisellä matkallaan Japaniin. Ijo Maru -laivan seilatessa Lontoosta Kaukoitään Ramstedt kohtasi japanilaisen paroni Idjuinin, joka kuuli Ramstedtin yrittävän oppia japania pienten käsikirjasten avulla. Idjuin kertoi, että opiskeluyrityksen tuloksen voi jo arvata ennakolta. "Jokainen Japaniin menijä yrittää alussa opiskella myös kielen, mutta muutaman ajan kuluttua hän siitä luopuu, sillä japanin kieli on oikeastaan liian vaikea kieli muukalaisen opittavaksi." Idjuin jopa löi Ramstedtin tyttären Elman kanssa vedon, että isä-Ramstedt saisi opiskelusta tarpeekseen muutamassa kuukaudessa. Myöhemmin Japanissa Idjuin joutui tunnustamaan että hän oli hävinnyt vetonsa. Pitkin diplomaattiuraa Ramstedtia esiteltiin Japanissa sinä poikkeuksellisena diplomaattina, joka osasi japania. Kielitaidon ja diplomaattikunnassa harvinaisen maalaisjärjen ansiosta Ramstedt sai myös huomattavasti merkittävämmän diplomaattisen aseman kuin pienen ja nuoren Suomen lähettiläs muuten olisi voinut saada. Ramstedt puhui ainakin suomea, ruotsia, saksaa, ranskaa, englantia, venäjää, esperantoa ja japania. Hän myös tutki suomensukuisia kieliä sekä kalmukkia, mongoliaa ja tataaria. Paroni Idjuin yleni Japanin ulkoministeriön tiedotuspäälliköksi. Hänen ystävyydestään oli myöhemmin Ramstedtin diplomaattiuralla paljon hyötyä. Ramstedt ymmärsi sen minkä jokainen japania opiskeleva voi vielä tänä päivänäkin todeta: Ei japanin kielen oppiminen ole sen vaikeampaa kuin minkään muunkaan kielen. Itse asiassa se on suomalaiselle jopa suhteellisen helppoa monien tuttujen rakenteiden vuoksi. Se mikä on oikeasti vaikeaa on japanin kielen lukeminen ja kirjoittaminen. Ramstedtin aikana se oli vielä vaikeampaa kuin nykyisin. Japanin nykyinen kirjoitustapa standardoitiin pääosin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Siinä kiinalaisten merkkien käyttöä on rajoitettu ja tavumerkistöille on annettu nykyiset tehtävänsä. Japanilaiset lapset oppivat jo pienestä pitäen niin paljon itsehillintää, että kurinpito koulussa on helppoa. Sen sijaan itse koulunkäynti on aivan erikoisen vaikeaa, Ramstedt kertoo. "Varsinkin oikeinkirjoitus on oppiaine, jossa edistyminen tuottaa hankaluutta ja vaatii ylen määrin aikaa." "Japanilaisten lasten on näet opittava muutama tuhat kiinalaisia kirjoitusmerkkejä sekä niiden lisäksi vielä käyttämään kahta erilaista japanilaista kirjoitusjärjestelmää." Ensin lapset opiskelivat katakanan, sitten hiraganan, ja lopuksi kiinalaista merkistöä. Kohtalaisen kirjoitustaidon hankkiminen vei koulussa 4 - 5 vuotta. Sikäli kuin Ramstedtia on uskominen (ja miksipä kielitieteen ammattilaista ei olisi), japanin kirjoituksen jakaantuminen kolmeen erilliseen tyyliin oli 1920-luvulla vielä täysin voimissaan. Oli naisten kirjoitus eli hiragana-tavumerkistö. Oli miesten kirjoitus eli katakana-tavumerkistö. Kolmantena oli kiinalainen merkistö, joka oli kaikkein virallisin. Katakanalla kirjoitettiin pääasiassa miesten vakavia ja käytännöllisiä asioita: liikekirjeitä, laskuja ja sen sellaisia. Hiraganalla taas kirjoitettiin runot, novellit, rakkauskirjeet ja naisten keskinäinen kirjeenvaihto. Kaikkein tärkeimmät ja juhlallisimmat tekstit kirjoitettiin kiinalaisin merkein. Tähän luokkaan kuuluivat esimerkiksi testamentit ja keisarillisen hovin kirjeenvaihto. Jotta viestintä yhteiskunnassa voisi mitenkään toimia, kaikkien oli tietenkin ymmärrettävä kaikkia kolmea kirjoitusta. Ja jotta elämä ei olisi niin yksinkertaista, merkistöt eivät olleet niinkään vakiintuneita kuin nykyisin. Monista tavumerkeistä oli käytössä useita eri versioita, jotka saattoivat myös vaihdella Japanin alueelta toiselle. Kiinalaisille merkeille japanilaiset olivat antaneet monia kiinalaisten käyttämistä poikkeavia merkityksiä. Kiinalaisia merkkejä oli käytössä kymmeniä tuhansia. "Vastoin kaikkia niitä uudistuspyrkimyksiä, joita Japanissa on monilla aloilla esiintynyt viime vuosisadan aikana, on kirjoitustavan vanhanaikaisuus ja sekavuus jäänyt kuin jonkinlaiseksi kivettymäksi entisiltä ajoilta," Ramstedt kirjoitti. "On todella ihmeellistä todeta, että kielen verraten yksinkertaisille äänteille ja sanoille ei aikojen kuluessa ole voitu kehittää parempaa ja mukavampaa merkitsemistapaa." "On todella sääli, että ihmisiä vaivataan näin mahdottomilla kirjoitusjärjestelmillä." Ramstedtinkin aikana Japanissa oli pyrkimyksiä kirjoituksen yksinkertaistamiseksi. Japanin kirjoittamista latinalaisin aakkosin ajoivat romanisaatioliikkeet, hepburnilainen ja tanakadatelainen. Ramstedtin mukaan ne kuitenkin pääasiassa keskittyivät kahden koulukunnan keskinäiseen nahisteluun. Oli myös koulukunta, jonka tavoitteena oli saada katakana ainoaksi oikeaksi kirjoitustavaksi. Nyt japanin kirjoittaminen on jo hieman yksinkertaisempaa, vaikka sen enempää latinalaisten aakkosten kuin yhden tavumerkistönkään liikkeet eivät ole koskaan päässeet voitolle. Japanin kirjoittamiseen käytetään nykyisin edelleen kaikkia kolmea mainittua merkistöä, mutta yhdistelmänä. Kiinalaisperäisin kanjimerkein kirjoitetaan pääasiassa sanojen vartaloita ja japanilaisia nimiä. Yleisessä käytössä olevien kanjimerkkien määrä on rajoitettu pariin tuhanteen. Hiragana-tavumerkein kirjoitetaan lapsille tarkoitettuja tekstejä, japanilaisia sanoja joilla ei ole kanjimerkkiä, taivutuspäätteitä ja apusanoja. Katakana-tavumerkein kirjoitetaan muun muassa vierasperäisiä sanoja ja ulkomaisia nimiä. Yksinkertaistamisen varaa saattaisi siis vieläkin olla... P.S. Torstaina noin kello 15 allekirjoittaneelle tulee täydet viisikymppiä mittariin. Olen siis huomattavasti liian vanha nuoreen harrastajajoukkoon. En aio kuitenkaan antaa sen häiritä kiinnostustani Japaniin, mangaan ja animeen. 4.8.2010  Kommentit: Onnittelut synttärien johdosta! Ramstedtin muistelmat vaikuttavat todella kiinnostavalta sisäpiirin näkökulmalta japanilaiseen kieleen ja kulttuuriin 20-luvulla, kerro ihmeessä niistä lisää :D Chibi Myy Onnittelut täältäkin suunnasta, ei se ikä mitään tee mutta ajatusmaailma on se tärkein. Zepe Onnittelut! Tärkeintä on uteliaisuus ja harrastuksesta nauttiminen, ei siinä iällä ole merkitystä. Kimmo Itsekin yritin pienempänä opetella japania, mutta aika pian luovuin ideasta... Nyt olen unohtanut suuren osan oppimistani kanoista ja suurimman osan niistä muutamasta kanjista. Ja onnea! Onhan se muka niin että kaikki yli 18v ovat "liian vanhoja", mutta eipä se oikeasti niin mene, ei Japanissa eikä täällä. Mielestäni mangan imago on vain kärsinyt siitä, että ihmiset luulevat laajasti sen olevan vain joku lasten juttu. Jokuvaan Sydämellinen kiitos onnitteluista! VH

Viisi teiniä ja ruumis | Kommentoi Kirjoita kommentti

KUVA: CBS   Viisi nuorta etsivät 15-vuotiaan tytön murhaajaa.  Yhdysvaltalaisen televisiosarjan yhdysvaltalaisen sarjakuvasovituksen nimittäminen mangaksi on kyllä minusta aika kaukaa haettua. Sekou Hamiltonin ja Steven Cummingsin teoksen CSI (Crime Scene Investigation) mangatyylisyyskin on vähän kiikun kaakun. Mangana CSI:tä kuitenkin levittää niin TokyoPop englanniksi kuin myös Egmont suomeksi. CSI: Intern at Your Own Risk ilmestyi englanniksi viime vuoden syyskuussa. Suomeksi se tuli nimellä Harjoittelijan tarina heinäkuun puolivälissä. Kyseessä on ilmeisesti ainoa mangaksi mainittu CSI-sarjakuva - muita tähän televisiosarjaperheeseen liittyviä sarjakuvia on tehty lukuisia. Epäilen, että ilman mangamainintaa tätä sarjakuvaa ei olisi suomeksi julkaistukaan. Harjoittelijan tarinan nimittämiselle mangatyyliseksi on perusteita, mutta aika niukalti. Sarjakuva on sentään mustavalkoinen. Se myös käyttää harvakseltaan mangaan yleisesti liitettyjä tehokeinoja: Jokunen vauhtiviiva siellä täällä - tosin enemmän ohjaamassa katsetta kuin ilmaisemassa liikettä. Jokunen herttaisesti säkenöivä shoujotausta. Pari pisaraa häkeltyneiden ihmisten niskojen takana. Siinä kaikki. Juonessa on "nuoret pääsevät koettelemusten kautta eliittiyksikköön" -kuvio, jota käytetään mangassa paljon. Harjoittelijan tarinassa viisi lukioikäistä nuorta pääsee harjoittelijoiksi Las Vegasin poliisilaitoksen rikospaikkatutkintaan ankaran karsintakokeen läpi. Muuten tarina on aivan tavallinen nuorisodekkarin juoni, jossa terävät nuoret selvittävät teinitytön murhaajaa. No, kaipa mangaksi saa jokainen sanoa sitä mitä itse tahtoo. Minä tahansa sarjakuvana Harjoittelijan tarina on aika köykäinen. Juonen kuljetus ontuu usein. Missä oikeassa rikoslabrassa teinit pääsisivät omin päin penkomaan todistusaineistoa ja ruumista? Moniko nerokas murhaaja uskoisi oikeasti voivansa paeta juoksemalla pitkin CSI:n laitoksen käytävää? Ehkäpä televisiosta tuttujen hahmojen roolit pelastavat jutun osalle lukijoista. Piirrosjälki on ihan kaunista, mutta kömpelöä. Vaikka viiden teinin hahmot on karrikoitu hyvin erilaisiksi (tärkeilijä, nörtti, sekopää, järkäle ja pakollinen tyttö), heidän tunnistamisensa on ajoittain vaikeaa. Henkilöiden hiusten pituudet ailahtelevat, ja silmien pyöristyessä ällistyksestä kaikki nuoret muuttuvat täsmälleen saman näköisiksi. Ihmisten asentojen hahmottamisessa on ongelmia, ja jopa sormia puuttuu. Muutamat sanaleikit ovat ihan toimivia, ja ne ovat säilyneet myös Janne Suomisen suomennoksessa. 30.7.2010  Kommentit: Itselle on aivan sama, mistä maasta mangan näköinen sarjakuva tulee, mutta viime aikoina on alkanut tuntua yhä enemmän siltä että paria poikkeusta lukuun ottamatta länsimaissa tehdyt mangat ovat kovin amatöörimäisiä. Ilmeisesti CSI ei tee poikkeusta. Tämä on myös sääli, sillä kovasti haluaisin uskoa siihen että osaavia mangavaikutteisia tekijöitä löytyisi myös länsimaista ja koto-Suomesta, ja että heillä olisi potentiaalia julkaista menestysarjoja. Jokuvaan

Edellisiä juttuja
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 31 32 33 34 35 36 37 38 39 40 41 42 43 44 45 46 47 48 49 50 51 52 53 54

minigallup

lukijakuvat

juttutupa

elokuvat

menokalenteri

TammikuuHelmikuuMaaliskuuHuhtikuuToukokuuKesäkuuHeinäkuuElokuuSyyskuuLokakuuMarraskuuJoulukuu

jari

galleria

liite

extrat

moottori

koti

hightech forum

hyvä olo

sunnuntain puheenvuoro