Tulkaa minun luokseni…

Tykkään käydä kirkossa. Käyn lähes joka sunnuntai messussa jossain päin kotikaupunkiani. Miksikö?

Syvimpiä syitä on ehkä mahdotonta ilmaista sanoilla. Kuitenkin silloin, kun elin nk. ruuhkavuosiani, aloin käydä kirkossa säännöllisesti. Perheemme lapset olivat pienempiä ja mies jäi kotiin heidän kanssaan. Lähdin hyvissä ajoin, jotta sain kulkea hitaasti, havainnoida säätä, katsella ympärilleni ja kuulostella heräilevää asuntoaluetta. Luin kirkkovuoden tekstit etukäteen viikolla tai edellisenä iltana ja odotin mielenkiinnolla, miten tekstiä käsiteltäisiin saarnassa.

Istuin kirkossa yksikseni, vaikka paikalla saattoi olla tuttuja ihmisiä. Istuin yksikseni, koska sunnuntaiaamun messu oli minun oma hetkeni. Minun oma lepopaikkani, keitaani kuormittavan arjen keskellä. Sunnuntaiaamun messussa kirkonpenkissä istuessani riitti se, että olen olemassa. Siinä hetkessä olivat poissa kiire sekä työn, opiskelun ja perheen vaatimukset ja tarpeet. Hyvin nukutun yön jälkeen saatoin jaksaa keskittyä kuuntelemaan saarnaa ja laulamaan virsiä, mutta jos olin väsynyt tai mieltäni painoivat huolet, istuin vain paikoillani, välillä silmät suljettuina ja lepäsin. Silloin koin, että toisten veisuu ja rukoukset kantoivat myös minua.

Erityisen tärkeänä koin kutsun käydä ehtoollispöytään: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.” Siihenhän sisältyi lupaus: minä anna teille levon! Juuri sitä niin kipeästi kaipasin! Varsinkin aluksi, kun aloin käydä säännöllisesti messuissa, ehtoollispöydässä alkoi helposti itkettää, koska kokemus tuntui niin vapauttavalta. Tuntui siltä, kuin olo olisi keventynyt ihan konkreettisesti. Päätösvirttä laulaessani hengitys oli helppoa ja ääni virtasi vapaana. Kotimatkalla askel oli kevyt. Oli ihanaa palata virkistyneenä kotiin perheen pariin aloittamaan yhdessä lepopäivän viettoa.

Pikkuhiljaa messusta muodostui minulle tärkeä viikoittainen tapahtuma. Messun kaava tuli tutuksi, samoin seurakunnan työntekijät ja muut seurakuntalaiset. Kirkkovuoden eri vaiheet ja tekstit, virret, rukoukset ja uskontunnustukset alkoivat avautua uudella tavalla. Yhteisillä kirkkokahveilla tutustuin uusiin ihmisiin ja saatoin vaihtaa ajatuksia milloin mistäkin asiasta. Yhä edelleen koen saavani messusta arkiseen työhöni ja elämääni sellaista ravintoa, jota en saa mistään muualta.

Nykyisin saan myös mieheni silloin tällöin mukaan messuun. Pyhäaamun messu on meidän yhteinen, levollinen hetkemme, jolloin istumme käsi kädessä eikä kummallakaan ole kiire minnekään. Se on hetki, jolloin voimme huoahtaa sekä kokea häivähdyksen siitä, että tämän elämän lisäksi on olemassa myös ikuisuus.

MARJUKKA HAMARI

Diakoniatyöntekijä
Karjasillan seurakunta