Hae sivustolta
- Täsmähaku
Blogit
Ev.lut. kirkossa työskentelevät bloggaavat yhteiskunnasta, etiikasta, kirkosta, elämästä - omilla nimillään ja arvoillaan.
Kirjoittajina esiintyvät vaihtelevasti eri alojen ammattilaiset.
Blogi tarjoaa avoimen kanavan ja mahdollisuuden pohtia elämänilmiöitä eettisesti ja moraalisesti. Myös lukijat voivat kommentoida uutisaiheita ja blogistien näkemyksiä.
Sain viime sunnuntaina osallistua nuorimman kummilapseni
konfirmaatioon ja rippijuhlaan. Matka nuoren kotipaikkakunnalle oli pitkä, joten sen aikana oli otollinen hetki pohtia kummilapsena ja kummina olemista.
Olen saanut hienoja kummeja, joista kaksi suorastaan
hellyttävällä tavalla osoittaa huolenpitoaan yhä edelleen.
Minulla ei ole muistikuvia siitä, että he olisivat esimerkiksi opettaneet minulle jotain kristillisiä tapoja tai vieneet minua seurakunnan tilaisuuksiin, mutta he ovat aina olleet minulle tärkeitä, turvallisia aikuisia ja nykyisin he ovat myös rakkaita
ystäviäni.
Olen itsekin saanut muutamia kertoja kutsun kummin
tehtävään. Olen myös huomannut, että suhde tehtävään on vuosien mittaan kokenut erilaisia vaiheita.
Osa kummilapsista on asunut lähellä ja osa kaukana. Kummilasten vanhempien joukossa on sekä sukulaisia että ystäviä eri elämänvaiheista.
Oikeastaan vasta viime aikoina olen kuitenkin havahtunut
huomaamaan, että oma kummiuteni on jäänyt jollain tavalla ohueksi. En toki vähättele sitä tärkeää kutsumusta, että kummina minulla on ollut tapana rukoilla kummilasteni puolesta.
Sen sijaan koen, että en ole osannut tarttua riittävän tarmokkaasti mahdollisuuteen solmia kummilasteni kanssa erityistä ihmissuhdetta, kuten omat kummini ovat tehneet. Ehkä liian usein olen tyytynyt olemaan pelkkä ”lahja-automaatti” - jos sitäkään.
Minua lohduttaa kuitenkin tieto, että kummilta ei oteta
tehtävää pois, olipa hän tehtävässään kuinka kelvoton hyvänsä. Kummiutta ei voi purkaa. Mielestäni tähän sisältyy näkökulma, joka osaltaan vahvasti edustaa
kristittynä elämisen periaatteita: siinä on kyse armollisuudesta, uudelleen aloittamisen mahdollisuudesta, lähimmäisenrakkaudesta.
Meidät kaikki on kutsuttu kasvamaan. Jokainen ihmissuhde on mahdollisuus, ja joka päivä meillä on mahdollisuus aloittaa alusta.
Kummilapsestani on kasvanut hieno, rohkea, yllätyksellinen
nuori. Hankittuani hänelle lahjatoiveena olleiden moporahojen sijaan ristin – samanlaisen, jota itsekin kannan – hän otti sen kiitollisin mielin ja iloisesti hymyillen vastaan.
Toivomme taitaa sittenkin olla yhteinen.
”Me saamme kasvaa
saamme kasvaa
kun meitä hoitaa Kuninkaamme
me saamme kasvaa
saamme kasvaa
toivoa toisillemme jaamme”
Marjukka Hamari
Diakoniatyöntekijä
Kommentit