Hae sivustolta
- Täsmähaku
Blogit
Heini Strand on kirjastotyöläinen ja vapaa toimittaja, joka on avustanut muun muassa musiikkilehti Rumbaa vuodesta 2007 lähtien. Strandin mukaan hyvästä ruoasta ja musiikista täytyy aina maksaa.
Kai Nevala on Kalevan urheilutoimittaja, mutta muuten normaali. Hänen musiikkimakunsa on muuttunut läpi elämän - todennäköisesti huonompaan suuntaan. Lahjat eivät riittäneet siihen, että olisi edes epäonnistunut muusikko.
Janne Nyyssönen on Kalevan uutistuottaja sekä satunnainen levy- ja konserttikriitikko. Teini-iässä saatu metallipää on vanhemmiten pehmentynyt, mutta edelleen se on tauti joka ei tapa.
pahki@kaleva.fi
Pahkin setäosasto tuntee olonsa hyvin, hyvin nostalgiseksi. Ikuinen perässähiihtäjä ja liigatasolle nousua kolkutellut divarijyrä Testament voidaan julistaa thrash metallin kuninkaaksi. Debyyttialbumin julkaisusta on 25 vuotta.
Okei, thrash ajankohtaisena metallin lajityyppinä vanheni viimeistään vuonna 1991, mutta koki renessanssin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Paluun rässin pariin ovat tehneet likimain kaikki 1980-luvun keskeiset bändit: Anthrax, Megadeth, Death Angel, Exodus ja jopa Metallica.
Testamentin tuore Dark Roots of Earth lakaisee lattiaa kaikkien edellämainittujen 2000-luvun tekeleillä. Hämmästyttävää, kun muistaa, että Chuck Billy ja kumppanit saivat esikoisen ulos vuoden koko thrash-genren kuntopiikkilevyjen Master of Puppetsin, Reign in Bloodin ja Peace Sellsin jälkeen. Ja taso myös notkahti ensimmäisenä, jo 1980-luvun puolella.
1990-luvun alussa tuli grunge ja tuli Panteran iskevä groove. Se siitä. Toki vuoden 1999 The Gathering on yksi koko vuosikymmenen parhaista mättölevyistä, mutta Testament laskettiin tuolloin liki muinaisjäänteeksi.
Dark Roots of Earth tarjoaa täsmäannoksen sitä, mikä thrashissä oli ja on parhautta. Eric Petersonin riffisahaus on kekseliään kiemuraista, mutta rokkaa. Alex Skolnick tiluttaa päälle hienostuneen kuorrutuksen. Atomikello Gene Hoglan pitää rytmipohjan mielenkiintoisena, teknisyysövereihin sortumatta.
Rise Up ja Native Blood ovat lennokkaasti laukkaavia nyrkkiä ilmaan -hengennostatuksia, nimibiisi, A Day in the Death ja Throne of Thornes keskitempossa jyystäviä synkistelyjä. Varsinkin jälkimmäinen on moniosaisten riffien ja kitaraharmonioiden juhlaa, suorastaan mallikas raa'an voiman ja yksityiskohtien sinfonia.
Ja onhan siellä vielä eeppiseksi raskasteluksi kasvava balladi, Cold Embrace.
Levy on vieläpä thrash-mittapuulla varsin melodinen ja tarttuva. Olo on hyvin, hyvin nostalginen. Tällaista oli paras musa 15-vuotiaana. Ja onhan tämä ihan mahtavaa edelleen.
Native Blood -biisissä Chuck Billy kertoo millaista on olla intiaani.
JANNE NYYSSÖNEN
pahki@kaleva.fi
Kommentit