Hae sivustolta
- Täsmähaku
Blogit
Olen Marjut Heinonen, ampumaurheilija, lajina skeet eli haulikkoammunta. Olen syntynyt ja neljä ensimmäistä vuottani asunut Trollhättanissa, Ruotsissa.
Lapsuuteni ja nuoruuteni vietin Haapavedellä ja edelleen tunnen sen kotipaikakseni. "Mehtäläisen" juuret ovat Hatuperän perukoilla. Nykyään asun Oulunsalossa ja työskentelen myymäläpäällikkönä Pitkäkankaan Siwassa.
Olen elänyt ja kasvanut haulikkoradoilla, sillä isäni harrasti haulikkoammuntaa jo Ruotsissa asuessamme. Savikiekkojen palaset ja tyhjät haulikonpatruunoiden hylsyt innoittivat ikimuistoisiin leikkeihin.
Isäni ja veljeni Esan kannustamana päätin itsekin tutustua ammunnan saloihin. 14-vuotiaana ammuin ensimmäisen laukauksen haulikolla ja koukkuun jäin.
Kovasta työstä mieleenpainuvimpina saavutuksina ovat EM-kisojen joukkuemitalit, 6.sija EM-kisoista vuonna 2007, olympiaedustus Pekingissä vuonna 2008, MM-kisojen 7.sija vuonna 2010 sekä EM-kisojen 7.sija vuonna 2012.
Onnittelut ja hatun nosto Kai Jahnssonille, joka ampui omalla tasollaan finaaliin ja sijoittui kahdeksanneksi ilmapistoolissa! Se oli ensimmäinen pistesija ja tähän mennessä paras suomalaissijoitus Lontoon olympialaisissa. Toivottavasti lisää samanlaista ammunnan iloa nähdään sunnuntain vapaapistoolikisassa, missä Kaitsu myös taistelee.
Marjo Yli-Kiikka ampui parhaan tuloksen ja sijoituksensa olympialaisten ilmakiväärissä. Sijoitus oli 16. jolla hän karsiutui kahdeksan ampujan finaalista. Finaalipaikkaa räväkkä pohjalainen Marjo lähtee jälleen jahtaamaan lauantaina pienoiskiväärillä.
Mira Suhonen joutui pettymään suoritukseensa ja sitä kautta myös sijoitukseensa naisten ilmapistoolikisassa. Nyt vain katse kohti tulevaisuutta. Nuori ja sähäkkä hevimimmi tulee varmasti vielä osallistumaan menestyksekkäästi useisiin arvokisoihin.
Olympiafinalisti Kai Jahnsson kiteytti eräässä haastattelussa oman ja kaikkien suomalaisten ampumaurheilijoiden tilanteen: "Vain lottovoitolla ammattilaiseksi".
Tämä on sitä meidän arkea. Koko ajan vaaditaan vaan enemmän ja enemmän ammattimaisuutta. Kun useana talvi- ja kevätkuukautena olet kaksi viikkoa leireillä tai kisoissa ja kaksi viikkoa töissä, niin siinä sitä saa sitten miettiä, miten kahden viikon palkka riittää vuokraan, ruokaan, juokseviin kuluihin, yleensäkin elämiseen ja ammuntaan.
Täytyy valmistautua reissuihin, harjoitella, olla töissä, palautua reissusta, harjoitella, kilpailla, levätä ja ennen kaikkea olla ammattimainen urheilija. Mutta minkä vuoksi me tämän kaiken teemme? Emme rahan emmekä itsemme kiduttamisen vuoksi, vaan ehdottomasta rakkaudesta lajiin!
Kansainvälisiltä kentiltä välivuottaan pitävä Ateenan 2004 skeetin olympiahopeamitalisti Marko Kemppainen on myös julkisesti todennut, ettei ammunnalla elä Suomessa - ikinä!
Ammunta on ollut 2000-luvun kesäolympialaisten eniten mitaleita kerännyt laji. Silti tuntuu, että olympiamitalistien arvostus, uran jatkuvuuden varmistaminen ja lisämenestyksen saaminen ovat vain ilmassa leijuvia hienoja ajatuksia. Urheilijoilta vaaditaan pitkäjänteisyyttä, miksei sitä voida vaatia myös urheilun taustajoukoilta.
Miten suomalaisilla urheilupäättäjillä on varaa päästää tuollainen harvinainen lahjakkuus kuin Kemppainen käsistään?! On tietenkin oikein, että myös nuoriin urheilijoihin panostetaan, mutta se ei saisi sulkea pois sitä seikkaa, että myös kokeneet, huipulla olevat tai sinne matkalla olevat tarvitsevat tukea.
Enemmän ammattimaisuutta... Kun sitä rahaa ei tarpeeksi ole, niin pakko on mennä asenteella. Ja hei! Mehän muuten syödään parempaa leipää kuin ne ulkomaalaiset ammattiampujat. :) (potturieskaa ja ruisleipää!)
Kommentit
Raha ja ammattimaisuuden puuttuminen on ongelma Suomessa lähes lajissa kuin lajissa. Millä saisimme kotimaiset yritykset ymmärtämään että heidän on laitettava rahaa urheiluun?
Taannoin telkkarissa esitetty painidokumentti herätti netissä paljon huomiota tähänkin asiaan. Sen seurauksena työn, kodin ja urheilun ristipaineessa painineelle mitalitoivolle alettiin jopa kerätä vapaaehtoisvoimin sponsoreita.