Hae sivustolta
- Täsmähaku
Blogit
Tämä blogi kertoo Lontoon olympialaisista ja havainnoista niiden ympäriltä.
Lontoossa olen käynyt kerran, lentokentällä. Olympialaisissa en ole käynyt koskaan.
Urheilusta olen kirjoittanut puolitoista vuotta työkseni. Olympialaisista en yhtään.
Blogissa kirjoitan, mitä minulle tulee kisoista mieleen - sitä ei etukäteen tiedä.
Pikkupoikana keksin uuden olympialajin. Sen nimi oli ”pallopeli”.
Kehitin pallopelin kaukovainiolaisen kerrostaloasunnon eteisessä, jossa sitä pelattiin satoja tunteja. Yksi yhtä vastaan noin viisimetriä pitkällä ja metrin leveällä käytävällä. Peliväline oli vaahtomuovinen (tai jotain sen tyyppistä materiaalia oleva), kymmensenttinen aloittelijoiden tennispallo, jota lyötiin paljain käsin.
Säännöt olivat yksinkertaiset. Lattialla vastakkain istuvat pelaajat saivat vuorollaan koskea palloon kaksi kertaa. Ensin pallo piti torjua ja sitten yrittää iskeä vastustajan selän taakse – oven karmi kertoi maaliviivan paikan. Huonosti kävi, jos molemmat kosketukset kuluivat jo torjuntaan. Silloin kaveri pääsi tykittämään melkein maaliviivalta.
Kirjoitin ja piirsin säännöt ja lyöntitekniikat paperille. Ajattelin, että ehkä voitan pallopelissä vielä joskus olympiakultaa.
Myöhemmin, kun pallo loputtoman hakkaamisen jäljiltä mureni käsiin niin että peukalo meni läpi, se korvattiin mummun kutomalla pehmolelukissalla, joka alkoi saada kyytiä. Onneksi kissoja riitti, sillä yksi ei kestänyt kovin kauaa.
- - -
Nyt keksin taas uuden olympialajin. Se perustuu sekä pika- että kestävyysjuoksuun ja tuttuun vanhanaikaiseen tuolileikkiin.
Siinä kaksikymmentä juoksijaa lähtisi juoksemaan yhdeksäätoista ratakierrosta. Jokaisen kierroksen jälkeen tuomarit hakisivat viimeiseksi jääneen pois radalta – siis samalla tavalla kuin tuolileikissä vähennetään tuoleja yksi kerrallaan.
Laji olisi hieno. Sitä se olisi varsinkin kehityksen alkuvaiheissa, kun kukaan ei vielä tietäisi millä taktiikalla kannattaisi kisata. Pitäisikö painaa täysillä koko ajan? Ehkä vain aluksi, että saisi turvallisen eron viimeisinä tuleviin? Milloin kannattaisi kyttäillä, milloin kiristää?
Rymyävä tuolileikkijuoksu olisi eläimellinen ja julma laji. Seuraisi ehkä tönimistä ja tappelua ja tuomareiden tulisi pysyä tarkkoina. Mutta upeinta siinä olisi, että saataisiin aikaan rehti yleisurheilukisa ilman kelloa tai erityisiä mittauksia.
Lopputuloksena olisi kaikkensa antaneita urheilijoita. Muidenkin lajien huiput saisivat siis tuolileikkijuoksun harrastamisesta opettavaista hyötyä.
Kommentit